Auringon kultaama aamulenkki
Follow my blog with Bloglovin
Huurteiset lehdet rahisevat tossujen alla ja hengitys huurtuu hempeiksi hattaroiksi. Koira ripistelee riemuissaan kuuran kuorruttamassa heinikossa, korvat höröllä, häntä tiukasti pystyssä. Katseeni eksyy alati tuhansiin säihkyviin jalokiviin, joita alkava talvi on viskonut ympäriinsä. Niitä on kaikkialla.
Pakkanen nipistelee ilkikurisesti poskipäissä, kurottaa kylmillä kourillaan ohkaisen juoksutakin alle. Vilu ei tunne armoa. Kiihdytän askelta ja lämpö tulvii kehoon. On helppo hengittää. Valitsen jokivarsireitin, tällaisina aamuina sen voima on hypnoottinen. Aamuaurinko kylvettää rantakoivikkoa kultaisessa valossaan saaden talitintit villiintymään.
Luonnon äänet ovat parasta juoksumusiikkia. Koiran kynsien ripinä jäistä maanpintaa vasten, karvaisen kuonon tuhina tuhansien hajujen melskeessä. Tuulessa huojuvat jäiset oksat, pakkasen rapsahtelu puiden rungoilla, jäätyvän veden ritinä. Niin- ja tietysti ne talitintit, punatulkut, varpuset, ja höyheniään pörröttävät sinitiaiset ja hippiäiset ja kaikki pienet ja suuremmatkin kulkijat.
On aivan pakko pysähtyä ja kuunnella hetki luonnon äänten täyttämää hiljaisuutta. Painan otsan koivun runkoa vasten, ja hengitän. On rauhallista. Koira tuhahtaa tyytymättömänä, mennään jo, se sanoo, on niin paljon tutkittavaa, älä viivyttele. Naurahdan ja pyrähdän juoksuun, matka jatkuu. Karvakuono on tyytyväinen.
Askel kulkee kepeästi ja venytän lenkkiä kilometrillä tai kahdella, ehkä kolmella. Lopetin matkan ja sykkeen mittaamisen jo vuosia sitten. Kun numeroista tuli liian tärkeitä päätin unohtaa ne kokonaan. Oma hengitys on mitä parahin mittari ja jalat kartoittavat matkantekoa paremmin kuin mikään muu.
Kiristän vauhtia lenkin viimeiselle osuudelle. Nautin vapauden tunteesta. Koira riehaantuu leikkimään, olemme kotona ennen kuin huomaankaan. Etupihan pihlajat tervehtivät tulijoita ja kanervat keinuttavat kukintojaan hennossa tuulenvireessä. Aurinko sokaisee silmät. Ihana valo! Karvakorvan kuono on huurteesta valkoinen, häntä heiluu kutsuvasti. Tule tule, leikitäänhän vielä hetki. Nappaan pallon maasta, aamusuihku saa nyt odottaa tovin.
Huurteiset lehdet rahisevat tossujen alla ja hengitys huurtuu hempeiksi hattaroiksi. Koira ripistelee riemuissaan kuuran kuorruttamassa heinikossa, korvat höröllä, häntä tiukasti pystyssä. Katseeni eksyy alati tuhansiin säihkyviin jalokiviin, joita alkava talvi on viskonut ympäriinsä. Niitä on kaikkialla.
Pakkanen nipistelee ilkikurisesti poskipäissä, kurottaa kylmillä kourillaan ohkaisen juoksutakin alle. Vilu ei tunne armoa. Kiihdytän askelta ja lämpö tulvii kehoon. On helppo hengittää. Valitsen jokivarsireitin, tällaisina aamuina sen voima on hypnoottinen. Aamuaurinko kylvettää rantakoivikkoa kultaisessa valossaan saaden talitintit villiintymään.
Luonnon äänet ovat parasta juoksumusiikkia. Koiran kynsien ripinä jäistä maanpintaa vasten, karvaisen kuonon tuhina tuhansien hajujen melskeessä. Tuulessa huojuvat jäiset oksat, pakkasen rapsahtelu puiden rungoilla, jäätyvän veden ritinä. Niin- ja tietysti ne talitintit, punatulkut, varpuset, ja höyheniään pörröttävät sinitiaiset ja hippiäiset ja kaikki pienet ja suuremmatkin kulkijat.
On aivan pakko pysähtyä ja kuunnella hetki luonnon äänten täyttämää hiljaisuutta. Painan otsan koivun runkoa vasten, ja hengitän. On rauhallista. Koira tuhahtaa tyytymättömänä, mennään jo, se sanoo, on niin paljon tutkittavaa, älä viivyttele. Naurahdan ja pyrähdän juoksuun, matka jatkuu. Karvakuono on tyytyväinen.
Askel kulkee kepeästi ja venytän lenkkiä kilometrillä tai kahdella, ehkä kolmella. Lopetin matkan ja sykkeen mittaamisen jo vuosia sitten. Kun numeroista tuli liian tärkeitä päätin unohtaa ne kokonaan. Oma hengitys on mitä parahin mittari ja jalat kartoittavat matkantekoa paremmin kuin mikään muu.
Kiristän vauhtia lenkin viimeiselle osuudelle. Nautin vapauden tunteesta. Koira riehaantuu leikkimään, olemme kotona ennen kuin huomaankaan. Etupihan pihlajat tervehtivät tulijoita ja kanervat keinuttavat kukintojaan hennossa tuulenvireessä. Aurinko sokaisee silmät. Ihana valo! Karvakorvan kuono on huurteesta valkoinen, häntä heiluu kutsuvasti. Tule tule, leikitäänhän vielä hetki. Nappaan pallon maasta, aamusuihku saa nyt odottaa tovin.
Kommentit
Lähetä kommentti