Onnen hepuleita ja kuolattuja kulttuurisivuja

Follow my blog with Bloglovin
Jälleennäkemisen riemun huumaa. Pyyteetöntä kiintymystä. Tasajalkaloikkaa. Rakkautta. Kolmensadankuudenkymmenen asteen ilovoltteja ja holtittomia onnen hepuleita. Sitä se on. Päivästä toiseen. Elämä koiraystävän kanssa.

On se myös väsynyttä tarpomista loskassa ja räntäsateessa. Valvottuja öitä kipeä karvaturri kainalossa, sekä turhautuneita huokauksia, kun rakas karvamukula, vuosien koulutuksesta huolimatta, iskee märät tassunsa naapurin tädin valkeaan kevättakkiin ja varastaa tiskipöydältä kermaisen juustokimpaleen.

Vaikka asiaa mistä kulmasta tahansa katselisi, jää saldo aina plussan puolelle. Ei korvaa mikään sitä tunnetta, kun ystävä päivän päätteeksi rojahtaa päällesi, työntää kylmän kuononsa poskeasi vasten, ja vaipuu uneen. Entä eikö nouse hymy huulillesi, kun hän pienenkin lumiläntin nähdessään katsahtaa sinuun onnesta mykkyrässä, ja ryntää häntä kippurassa piehtaroimaan itsensä väsyksiin.

Nelijalkaiset ystävämme palauttavat meidät perimmäisten kysymysten äärelle. Mikä on tärkeää, mikä ei? On vaikeaa olla nuutunut ja kärttyinen, jos seuralaisena on ilopilleri, joka puhtaasti ja vilpittömästi, vain ja ainoastaan, rakastaa elämää. Hän on pienen yksikkömme valopilkku, rakas perheenjäsenemme. 

Me hänen laumansa.

Mitä olisikaan uusi päivä ilman unenpöpperöistä haukkua, joka aamukahvin poristessa nukahtaa varpaillesi? Entä olisiko lehdenlukuhetkesi olohuoneen lattialla minkään veroinen, jollei huomionkipeä ystäväsi jossain vaiheessa tassuttelisi kulttuurisivujen päälle lepäilemään ja tuijottamaan puoliksi syötyä voileipääsi? Kuka veisi sinut päivittäin ulos, milloin nauttimaan raikkaasta vesisateesta, milloin hikoilemaan auringonpaisteeseen? Juoksemaan metsissä ja näkemään maailman uudella tavalla? Hänen tavallaan. Täynnä tuoksuja, viestejä, mahdollisuuksia, kutsuja. Niin, kukapa muukaan.

Tämä tunteellinen päivitys on kunnianosoitus elämämme koirille. Ihanaa koiranpäivää kaikki maailman koirat ja heidän palveluskuntansa! Jokainen päivä on koiranpäivä.

Elämää arvokkaampi

Follow my blog with Bloglovin

Ihminen. Eläin. "Hyvin"vointi. Tila. Luonnon tila. Luonnollinen. Luonnoton. Ristiriitainen.

Todellisuus.

Maailma suorastaan kuhisee eläinrakkaita ihmisiä. Me suomalaiset rakastamme luontoa ja sen eläimistöä, niissä rajoissa kuin se meille sopii. Lemmikkieläinbisnes kukoistaa ja muokkaamme karvaisista (ja karvattomista) ystävistämme itsemme kopioita ja panostamme eläinystäviimme rahallisesti enemmän kuin koskaan aiemmin. Ei riitä, että koira on koira tai kissa on kissa. Sen täytyy muuntautua inhimillisemmäksi, jotta voisimme rakastaa sitä vielä enemmän. Miksi?

Kotiemme ulkopuolella tilanne on vielä huonompi. Luonnonvaraisten eläinten ahdinko kasvaa jatkuvasti, eikä tuotantontoeläimillä edelleenkään ole edes itseisarvoa. Kuinka edes käymme keskustelua siitä, onko kaikilla eläimillä oltava mahdollisuus raikkaaseen veteen kellon ympäri tai tarvitseeko eläin tilaa päästäkseen liikkumaan?

Maailman tarkastelu ruusunpunaisin lasein tekee ajoittain hyvää meille kaikille, keventää maailmantuskan raskasta viittaa ja antaa mahdollisuuden huokaista hetkeksi, mutta eläinkysymyksissä maailmakatsomuksemme vaatisi melkoista ravistelua.

Hakeutuuko susi asutuksen lähettyville ,vai onko asutus suden reviirillä? Vaarantaako hirvi liikenteen ylittämällä valtatien, vai katkaiseeko tie hirven luontaisen kulkureitin? Onko teuraalle ajettavan sian pelko ja hätä vähempiarvoista kuin ilotulitusraketteja pelkäävän lemmikin hätä? Kestävätkö turkistarhan minkkien pienet tassut jäistä rautaa paremmin kuin puuvillakopassa nukkuvan fretin pehmeät päkiät?

Eläinoikeuksiin liittyvät asiat herättävät aina ristiriitaista keskustelua. Toivomme eläinten voivan hyvin, mutta kun toisessa vaakakupissa on omasta mukavuudesta tinkiminen, saa asia aivan toisenlaisen värin. 

Elämä on lyhyt. Elät vain kerran. Nauti silloin, kun voit. Ihmiselämä on lyhyt, mutta elämän kiertokulku on, jos ei ikuinen, niin ainakin jatkuva, ja siihen kiertokulkuun me joka hetki jätämme omat jälkemme. Niin hyvät kuin huonotkin,

Eräältä viisaalta mieheltä kysyttiin kerran, mikä elämässä on arvokkainta, ja hän vastasi ´Elämä itse.`

Jos me emme arvosta elämää, tai määritämme elävien olentojen tärkeyden omien mieltymystemme mukaan, mitä meille oikeastaan jää? Olemassaolomme perustuu siihen, että ympärillämme on maailma, joka sykkii ja hengittää samassa rytmissä kaiken elävän kanssa.

Ilman sitä sykettä, ei meilläkään ole merkitystä.

Maailma juoksijan silmin

Follow my blog with Bloglovin Kapea mäntyjen reunustama metsäpolku. Unohdettu pururata keskellä omakotitaloaluetta. Peltojen välissä mutkitteleva kärrypolku, jota reunustavat tuoksullaan huumavat niittykukat, tai talvinen silmän kantamattomiin jatkuva maantien suora. Automatka onkin muuttunut lenkkimestojen skauttaamiseksi. Ostosreissulla keho anelee meditatiivista tilaa ja endorfiineja. Maalla vietetyissä sukujuhlissa jalat hinkuvat lenkille. Kuulostaako tutulta?

´Maailma juoksijan silmin´ voi tarkoittaa hyvin monenlaisia asioita, ja yksi niistä on tapa hahmottaa ympäristöä. Uskon, että moni juoksunharrastaja joko tietoisesti tai tiedostamatta toimii aivan samoin kuin minäkin. Uudet ympäristöt houkuttavat etsimään uusia lenkkipolkuja! Silmä hakee jatkuvasti mielenkiintoisia reittejä ja joskus oikein harmittaa, jos ei ehdi kastamaan lenkkareitaan kutsuvalta näyttävällä reitillä.

Minä hahmotan maailmaa jaloillani. Olen kirmannut ristiin rastiin useissa eri maissa, kymmenissä kaupungeissa. Eksynyt sinne tänne ja raahannut karttaa mukanani tuolla ja toisaalla. Juosten voi nähdä sellaista, mikä muuten jäisi näkemättä. Matka taittuu nopeammin kuin kävellen, mutta aikaa tarkkailla ja havannoida on enemmän kuin pyörällä tai autolla liikuttaessa. Oli sitten kyseessä kiivastempoinen Central Park, verkkainen maalaistie Puolassa, vuoristoinen näköalareitti Itävallassa, tai se aina yhtä rakas kapea kinttupolku suomalaisessa metsässä, yksi asia ei muutu. Jalat eivät välitä koordinaateista, mutta mieltä ne stimuloivat huikeasti. Ja se itsessään on jo puoli juoksua! Hyvä lenkki - parempi mieli. Vai miten se meni?

Seuraavan kerran, kun lähdet uudelle paikkakunnalle, etsi uusia reittejä ja nauti muutoksesta. Niin ja tietysti, pakkaa lenkkivaatteet mukaan!

Suuri kiitos yhä jatkuvalle juoksuinnostukselleni kuuluu elämäni karvakorville (kuvassa Harpo), joista yksikään ei ole koskaan kieltäytynyt lähtemästä kanssani lenkille lumipyryyn, sateeseen tai loskakeliin. Aina löytyy intoa, joka ei taltu kovimmassakaan vastatuulessa.

Ja lenkin päätteeksi on oivallista riehua tovi lumihangessa (tekee hyvää myös aikuisikään yltäneille kaksijalkaisille) ja lopuksi piiloutua kenkäkaappiin keräilemään voimia uutta rientoa varten.


Juoksijan silmin katsottuna maailma on hiukan monimuotoisempi, paljon hikisempi ja huomattavasti hauskempi paikka.