Hiekkalumiukkoja ja kumisaapastalvia

Follow my blog with Bloglovin

Talviloma - hiihtoloma? Lumikenkävaellus, skimbausreissu, jäänveistoa vaiko retkiluistelua jokimaisemassa. Jaa-a. Ei välttämättä mitään edellä mainituista, ainakaan täällä lounaassa. Lumiraja huitelee Keski-Suomessa ja narsissit, krookukset sekä lumikellot kukittavat jo helmikuisia kotipuutarhoja. Lumettoman talven lannistamana kymmenen tunnin ajomatka pohjoisen ruuhkaisiin laskettelukeskuksiin alkaa innostaa jo erakkoelämään taipuvaista viherpiipertäjääkin.

Kolikolla on, tarkkaan katsoen, toinenkin puoli . Jos ei lunta, niin valoa helmikuu on jo tuonut muassaan.  Päätinkin nimetä tämän vuoden HIIHTOloman VALOlomaksi, ja ottaa siitä kaiken irti. Ulko-ovi narahtaa auki aina kun aurinko pujahtaa esiin. Tuijottelen sinistä taivasta suu auki, toimitan turhanpäiväisyyksiä litimärällä pihamaalla ja notkun karvakorvan kanssa pellon laidalla, kunnes nelijalkainen ystävämme lopulta kyllästyy ja kiskoo minut liikkeelle. Juoksulenkitkin yritän ajoittaa auringonpaisteeseen, VALOlomalla, kun olen. Se on luomua se, ja arvatkaa mitä? Se toimii!!

Niin paljon kuin kohmeisten leppäkerttujen ja kuuraisten etanoiden kohtaaminen helmikuussa ilmastoahdistuksen runtelemaa mieltä vaivaakin, saa aurinko kaiken näyttämään himpun verran paremmalta. Mustarastaan ja närhen kilpalaulantaa parempaa lenkkimusiikkia tuskin voi yksikään luonnonystävä toivoa, eikä tuore, omassa pihassa kasvanut, sitruunamelissa ole sydäntalvella sen kurjempaa syötävää kuin kesälläkään.

Talvet syksyiksi muuttuneet on, lauloi Hector aikoinaan, ja tämän piiiiitkän kevään seurauksia voimme vain arvailla. Naapurin lapset rakentavat leikkikentälle hiekkalumiukkoja ja kumisaappaat ovat uudet talvilenkkarit. Ehkäpä lumipakolaisuus vähentää suomalaisten keväisiä kaukomatkoja ja alentuneet lämmityskustannukset innostavat meitä hölläämään kukkaromme nyörejä panostaessamme ympäristöystävällisiin vaihtoehtoihin. Silmät ihmetyksestä ymmyrkäisinä todistamme aikamme ilmiöitä ja sopeudumme näihin jatkuvasti muuttuviin oloihin.

Jaahas, aurinko paistaa risukasaan. Täytynee pistäytyä pihalla. Suosittelen - lämpimästi!

s

Kevään känkkäränkkä

Follow my blog with Bloglovin

Eilen kurkistin kukkapenkkiin. Ihan varovasti. Muuten vain. Puolihuomaamattomasti. Kevään ensimmäisiä linssiluteita haeskelin. Kuvauskohteita kuulostelin. Ripistelin lehtikasoja, raottelin korsikumpuja. Heinätukkoja heiluttelin. Silloin hänet huomasin! Törötti päättäväisenä, jurotti tuimana, harmistuneeltakin vaikutti. Kapoiset sormet kippurassa, vihreät viipokkaat vänkkyrässä.

Kevään känkkäränkkä!

`Tehkää tietä`, se huuteli, naapureilleen irvisti.
´Tämä on minun penkkini, siis kauemmaksi siirtykää. `

Tyynenä katseli tulppaanineito toveriaan mekastavaa. Hymyili hennosti, helmojaan heilautti, auringosta pontta otti. Antoi kameran tulkita olemustaan, täysin rinnoin nautti ihailusta. Huojahti hillitysti, keikisti kainosti, kauneutta jaloa säteili. Jo mekastuksenkin unohti. Sivusta katseli känkkäränkkä, huomionkipeänä kitisi. Tahtoi osansa suosiosta, paistatella sekin halusi. Vaan eivät yltäneet varpaansa tulppaanipenkkaan, ulottuneet sormensa neidon helmaan. Kiukkuisesti komensi kuvaajaa, käski pikaisesti luokseen palaamaan.

`Kaikkia meitä tarvitaan`, huusi piskuinen känkkäränkkä.

Ilmiömäinen valoilmiö

Follow my blog with Bloglovin
Siellä se on! Valo. Se tunkeutuu pilvien raoista, pakottaa tiensä huurteisten ikkunaruutujen läpi ja tanssii polkkaa keittiön pöydällä. Leikkiinkutsu! Kiskaisen lenkkitossut jalkaan, kietaisen juoksuremmin vyötärölleni ja painelen pihalle. Totta se on. Aurinko! Se hipaisee ensin poskipäitä, nipistää hellästi nenästä, kiskoo suupielet ylöspäin ja töytäisee liikkeelle. Ala mennä, se tuntuu sanovan.

Suljen silmät ja hengitän itseni täyteen tuota keltaista, kultaista energiaa. On sinua jo odotettu, ajattelen ja siinä samassa riemua pursuava karvakorvamme kiskaisee minut liikkeelle. Sekin on auringonvalon huumaama. Häntä hullunkurisesti kippurassa se loikkii tien pientareella ja haukkaa suunsa täyteen lunta. Ja me juoksemme. Kolme innokasta jalkaparia taivaltaa vauhdilla eteenpäin. Jokirantaan, sinne suuntamme tänään.

Tienoo on hiljainen, väki raukeana kodeissaan joulupäivän vietossa, ja me saamme koko joenuoman itsellemme. Aurinko loihtii ympärillemme valkoisen auran, nostaa pimeyden raskaan viitan harteilta. Hengitä ihminen, se huutaa ja pyörittää säteitään säihkyvällä hangella. Ja minä hengitän. Hengitän valoa.

Kaksi tuntia myöhemmin tuo ihana ilmiö katoaa näkyvistä ja taivaalta ripsuttaa vettä, mutta se ei minua haittaa. Ei tänään. Aamuisen energiaelämyksen voimin jaksaa taas helposti muutaman harmaan päivän. Kun siis seuraavan kerran huomaat auringon ilkamoivan välkkeen teutaroivan keittiön tapetilla tai tietokoneen näppäimistöllä, kipaise pihalle ja vauhdilla! Mene, hengitä ja nauti!

Auringon kultaama aamulenkki

Follow my blog with Bloglovin
Huurteiset lehdet rahisevat tossujen alla ja hengitys huurtuu hempeiksi hattaroiksi. Koira ripistelee riemuissaan kuuran kuorruttamassa heinikossa, korvat höröllä, häntä tiukasti pystyssä. Katseeni eksyy alati tuhansiin säihkyviin jalokiviin, joita alkava talvi on viskonut ympäriinsä. Niitä on kaikkialla.

Pakkanen nipistelee ilkikurisesti poskipäissä, kurottaa kylmillä kourillaan ohkaisen juoksutakin alle. Vilu ei tunne armoa. Kiihdytän askelta ja lämpö tulvii kehoon. On helppo hengittää. Valitsen jokivarsireitin, tällaisina aamuina sen voima on hypnoottinen. Aamuaurinko kylvettää rantakoivikkoa kultaisessa valossaan saaden talitintit villiintymään.

Luonnon äänet ovat parasta juoksumusiikkia. Koiran kynsien ripinä jäistä maanpintaa vasten, karvaisen kuonon tuhina tuhansien hajujen melskeessä. Tuulessa huojuvat jäiset oksat, pakkasen rapsahtelu puiden rungoilla, jäätyvän veden ritinä. Niin- ja tietysti ne talitintit, punatulkut, varpuset, ja höyheniään pörröttävät sinitiaiset ja hippiäiset ja kaikki pienet ja suuremmatkin kulkijat.

On aivan pakko pysähtyä ja kuunnella hetki luonnon äänten täyttämää hiljaisuutta. Painan otsan koivun runkoa vasten, ja hengitän. On rauhallista. Koira tuhahtaa tyytymättömänä, mennään jo, se sanoo, on niin paljon tutkittavaa, älä viivyttele. Naurahdan ja pyrähdän juoksuun, matka jatkuu. Karvakuono on tyytyväinen.

Askel kulkee kepeästi ja venytän lenkkiä kilometrillä tai kahdella, ehkä kolmella. Lopetin matkan ja sykkeen mittaamisen jo vuosia sitten. Kun numeroista tuli liian tärkeitä päätin unohtaa ne kokonaan. Oma hengitys on mitä parahin mittari ja jalat kartoittavat matkantekoa paremmin kuin mikään muu.

Kiristän vauhtia lenkin viimeiselle osuudelle. Nautin vapauden tunteesta. Koira riehaantuu leikkimään, olemme kotona ennen kuin huomaankaan. Etupihan pihlajat tervehtivät tulijoita ja kanervat keinuttavat kukintojaan hennossa tuulenvireessä. Aurinko sokaisee silmät. Ihana valo! Karvakorvan kuono on huurteesta valkoinen, häntä heiluu kutsuvasti. Tule tule, leikitäänhän vielä hetki. Nappaan pallon maasta, aamusuihku saa nyt odottaa tovin.