Tekstit

Elämäsi kirja

Kuva
Tiedätkö sen tunteen, kun käännät kirjasta viimeisen sivun, luet kappaleen loppuun, suljet kannen, painat opuksen rintaasi vasten ja huokaiset syvään? Siinä se on. Elämää suurempi kirja. Elämäsi kirja! Onnentäyteinen autuus vaihtuu kuitenkin pian pakahduttavaksi hämmennykseksi. Se on ohi, mitä minä nyt teen? En ole vielä valmis luopumaan! Kuka tästä eteenpäin kertoo minulle, kuinka asioiden kuuluu olla, maailman levätä radallaan?
Minä painoin sellaisen kirjan rintaani vasten viimeksi eilen. Puristin sitä sylissäni tiukasti, jotta sanat ja viisaus täyttäisivät minut kuin ruusumalvan tuoksu aamuauringon hipaistessa herkän hempeitä terälehtiä. Tekisivät minusta eheämmän, nuolisivat haavojani, puskisivat poskeani kissanpennun lailla. Silitin kauniita kansia aivan kuin kosketus voisi tuoda tarinan lähemmäksi minua. En halunnut unohtaa sanaakaan, sillä rakastin niistä jokaista kuin mieletön. Yhden unohtaminen olisi voinut tehdä toisen merkityksettömäksi.
Tänä kesänä kotimme on suorastaan t…

Mitä sinulle kuuluu?

Kuva
Takana tuhansia juostuja kilometrejä.
Kyllästymiseen asti koluttuja lenkkipolkuja.
Uusia aluevaltauksia!
Liian pitkiksi venyneitä iltalenkkejä ja väsymyksestä naukuvia reisilihaksia.
Sitä on tämä kevät ollut.











Tuntitolkulla tietokoneruudun sinivaloa.
Satoja täyteen kirjoitettuja liuskoja maailmasta, jota kukaan muu ei vielä tunne.
Toteutettuja haaveita, harppauksia kohti unelmista suurinta.
Kovaa työtä, päättäväistä tuhinaa ja takkuun harottuja hiustupsuja.
Sitäkin on tämä kevät ollut.









Seurapelejä kahden kesken.
Hämmennyksen hetkiä kauppajonossa.
Yksinäisyyden aaltoja aamun hiljaisina hetkinä.
Epätietoisuuden jatkuvaa sietämistä,
 0massa turvalliseksi luodussa kuplassani.
Poikkeuksellisen poikkeavia poikkeusoloja.






Ei tavanomaisen keskimääräistä,
eikä keskimääräisen tavanomaista.
Kaikkea sitä on tämä kevät ollut.

Mitä sinun kevääseesi kuuluu?



Onhan kaikki hyvin?

Kuva
Follow my blog with Bloglovin


Eristyksissä. Aika on pysähtynyt. Minuutit juoksevat, tunnit lipuvat ohi. Viisarit takovat merkityksettöminä kellotaulun väsyneitä kasvoja. Päivät pyörivät tyhjiössä. Takerrun rutiineihin. Luon uusia. Aikataulutan luovaa työskentelyäni tuomaan rytmiä hajanaisiin vuorokausiin. 
Kaikki on hyvin.
Räpiköin uutisvirrassa, erottelen faktoja oletuksista. Kuka tietää? Mitä? Missä? Suunnittelen tulevaisuutta jonnekkin hamaan huomiseen. Tyhjennän loputonta to-do-listaa. Epätietoisuus lyö lamaannuttavan leimansa jokaiseen uuteen ideaan. Aika ei jäsenny.
Mutta kaikkihan on hyvin.


Tuijotan autioituneita lenkkipolkuja. Tyhjinä pöliseviä autoteitä. Hylättyjä leikkipuistoja. Horisontissa näkyy liikettä. Ihmisiä! Väistän - kauempaa kuin olisi syytä. Tervehdin iloisesti, haen yhteyttä. Yksi vastaa, toinen ei, kolmas kääntyy pois. Epäluulo huuhtoo jokaisen kasvoja.
Onhan kaikki on hyvin?


Rintalastan alla on möykky, hengitys nousee kurkunpäähän, itku etsii tietään ulos. Etsiy…

Kevään merkkejä koronan katveessa

Kuva
Follow my blog with Bloglovin


Maailma on pysähtymässä, hetkellisesti. Ihmisten mielissä velloo epätietoisuus, ahdistus, huoli, epäusko, ärtymyskin. Voiko tämä olla totta? Rajoja suljetaan, ruokaa hamstrataan, julkisia tilaisuuksia perutaan ja lähikontakteja vältellään. Yhden mielestä vähätellään, toinen kokee valtiolliset toimet ylireagoinniksi. Maailmanlaajuinen pandemia on myös osoittautunut hyödylliseksi poliittiseksi pelinappulaksi, jota häikäilemättä käytetään hyväksi.

Mediaa syytetään paniikin lietsomisesta ja toisaalta herjataan päättäjiä tiedon panttaamisesta. On selvää, että tällainen poikkeuksellinen tilanne jakaa mielipiteitä. Kukin voinee kuitenkin valita tietolähteensä sen mukaan, millaista tietoa haluaa ja tarvitsee. Mielestäni asiatieto ei lisää tuskaa, päinvastoin. Asiallisen ja kattavan tiedottamisen pohjalta jokaisella on mahdollisuus maalaisjärjen käyttöön ja itselle parhaiten sopivien ratkaisujen etsimiseen. Skaandaalinhakuisten roskalehtien lukeminen sen sijaan ei…

Hiekkalumiukkoja ja kumisaapastalvia

Kuva
Follow my blog with Bloglovin



Talviloma - hiihtoloma? Lumikenkävaellus, skimbausreissu, jäänveistoa vaiko retkiluistelua jokimaisemassa. Jaa-a. Ei välttämättä mitään edellä mainituista, ainakaan täällä lounaassa. Lumiraja huitelee Keski-Suomessa ja narsissit, krookukset sekä lumikellot kukittavat jo helmikuisia kotipuutarhoja. Lumettoman talven lannistamana kymmenen tunnin ajomatka pohjoisen ruuhkaisiin laskettelukeskuksiin alkaa innostaa jo erakkoelämään taipuvaista viherpiipertäjääkin.


Kolikolla on, tarkkaan katsoen, toinenkin puoli . Jos ei lunta, niin valoa helmikuu on jo tuonut muassaan.  Päätinkin nimetä tämän vuoden HIIHTOloman VALOlomaksi, ja ottaa siitä kaiken irti. Ulko-ovi narahtaa auki aina kun aurinko pujahtaa esiin. Tuijottelen sinistä taivasta suu auki, toimitan turhanpäiväisyyksiä litimärällä pihamaalla ja notkun karvakorvan kanssa pellon laidalla, kunnes nelijalkainen ystävämme lopulta kyllästyy ja kiskoo minut liikkeelle. Juoksulenkitkin yritän ajoittaa auringonpaist…

Päivä jolloin kaikki muuttui?

Kuva
Follow my blog with Bloglovin




Tulee päivä, jolloin osa muistoistasi muuttuu yksityisiksi. Aamu, jona olet ainoa, joka muistaa. Ilta, jolloin menetys lyö leiman muistijälkiisi ja tiedät ettei vastaavanlaisia enää tule. Hetki, jolloin yksi aikakausi päättyy ja jälleen yhden ihmisen elo kiteytyy loisteeksi taivaan tähtikartastoon. 



Aina se tulee, se päivä. Ei kysy hetkeä, eikä siihen koskaan ole valmis, vaikka kuinka luulee varautuneensa. Kummallinen se on. Se päivä. Lopullinen. Kaikki muuttuu, eikä mikään muutu. Elämä jatkuu. Sinun, minun, heidän, meidän, teidän, vaan ei hänen. 

Yksi on joukosta poissa.
Elämään se muistuttaa. Menetys. Läsnäoloon juuri nyt. Iloitsemaan harmaistakin aamuista, rakkaiden ihmisten hymystä, karvakorvan märästä pususta suoraan suulle, sekä lintulaudalle pyrähtäneestä tempperamenttisesta sinitiaisesta, jonka mielestä koko kirsikkapuu kuuluu vain ja ainoastaan hänelle. 


Menetys on kummajainen. Niin yksityinen, eikä kuitenkaan oma. Jaettu, mutta silti itse harteill…

Jäähyväisten aika

Kuva
He käyvät jälleen matkaan. Piiskaavat siivet hyistä ilmaa. Halkovat nokat viimaa ja puuskaa. Kaikuu laulunsa kaikkien kuultaville, kutsuhuudot ilmaa lävistäen. Liittyvät toistensa seuraan, joukosta turvaa hakien. Määränpää on selvä, tahtotila vahva.  Moni on mennyt, jäljelle jääneiden on jo syytä kiirehtiä.                                                                                                                                                                    

Lintujen syysmuutto merkitsee usealle meistä jonkin aikakauden päättymistä. Se on merkki muutoksesta. Jostain, joka toistaiseksi vielä tapahtuu vuosittain, syksy syksyn jälkeen. Luonnon omaa liikehdintää, joka muistuttaa meitä tulevasta pimeästä kaudesta. Taivaalla kiitävä lintuaura pysähdyttää minut aina. Sitä ei voi ohittaa. Katse kääntyy yläilmoihin, etsii siivekkäät muuttajat, ja hetken ratsastaa mieli vahvoilla siivillä kohti etelää. Jäähyväisiä jättämättä katoavat matkalaiset horisonttiin, sulautuvat taianomaiseen …

Syksyn siemen

Kuva
Tiedätkö hetken sen, kun kesä uinahtaa yllättäen? Torkkuu ensin hetkittäin. Työskentelee pätkittäin. 
Syntyy syksyn siemen. 
Tarttuu puihin, valtaa niityt, kutoo kirjonsa kuuta myöten.
Koivun lehtiin kauneinta kultaa, varvikoille säihkyvää punaa. Pihlajalle ruostehuppu,  Kanervalle purppuranuttu.




Se on syksyn siemen.
Tanssia värien.
Kirpeyttä aamujen.
Henkäys alkavan horroksen.



Etuoikeutettuja mahdollisuuksia

Kuva
Follow my blog with Bloglovin




"The world will not be destroyed by those who do evil, but by those who watch them without doing anything"Albert Einstein




Nyt se iski. Kaatoi kanveesiin kertaheitolla, ei lupaa kysellyt. Itkuhan siinä tuli. Ensin turhautti, sitten raivostutti, ja lopulta suretti. Eikä se mennyt pois! Ei auttanut tasajalkaa hyppiminen. Ei pään
seinään takominen, eikä edes iso lasillinen englantilaista siideriä ja pussi irtokaramelleja. Surkuttelusta ja itsepetoksesta puhumattakaan. Sinne se jäi katon rajaan killumaan kuin savusumu Mexico Cityn ylle. Tukahduttavana ja tuhoisana.


Ei sillä, että olisin ensikertalainen. Mutta, että se nyt noin pääsi ihon alle, etten saanut kuriin lainkaan. Ai mikäkö? NO ILMASTOAHDISTUS. Angsti paisutti pääkoppaa kuin lämmin vesi munkkitaikinaa. Seuraavaksi vuorossa oli välinpitämättömyyden ja apatian hyökyaalto. Mitä väliä yksilön ympäristöteoilla on?  Puheet ja teot eivät kohtaa.




Brasilian sademetsät palavat. Seikku tilaa netistä h…

Kipu kasvattaa?

Kuva
Follow my blog with Bloglovin



Vilahtaa ohi käenkaalimätäs. Napsivat nilkkaan mustikan punaiset varvut. Vauhdittavat suopursut kulkijan askelta yhä syvemmälle metsän siimekseen. Liikaa on kulunut aikaa edellisestä kerrasta. Missä viipynyt olet, henkäilevät aamukasteesta nuokkuvat loppukesän kukkijat. Lempeästi vetää metsä haaveilijan tuoksuvaan syliinsä. Hyväksyy ehdoitta, pyyhkii otsalta huolen häivät, sipaisee suupielestä surun jäljet. Askel liitää kevyesti kuin unessa. Mieli ja keho ovat yhtä. Vain tämä hetki. Ei väsymystä, ei kipua. Kunnes yllättäen -
Jomotus, vihlonta, polte. Yht´äkkiä tietoisuus hallitsee jokaista hengenvetoa, askelta ja ajatusta. Ei taas.



Pitkäaikainen kipu on kummallinen kaveri. Se on kuin Solsidan sarjan Ove. Elämää rajoittava tekijä, jonka kanssa ei aina tiedä itkeäkö vaiko nauraa. Hermoja raastavan raivostuttava, se on sanomattakin selvää. Sitä välttää ja väistelee. Lymyilee omissa oloissaan, vaikka tietää saavansa sen seurakseen ennen pitkää, teki mitä hyvä…