Kuuranneito

Follow my blog with Bloglovin Siellä se on! Valo. Se tunkeutuu pilvien raoista, pakottaa tiensä huurteisten ikkunaruutujen läpi ja tanssii polkkaa keittiön pöydällä. Leikkiinkutsu! Kiskaisen lenkkitossut jalkaan, kietaisen juoksuremmin vyötärölleni ja painelen pihalle. Totta se on. Aurinko! Se hipaisee ensin poskipäitä, nipistää hellästi nenästä, kiskoo suupielet ylöspäin ja töytäisee liikkeelle. Ala mennä, se tuntuu sanovan. Suljen silmät ja hengitän itseni täyteen tuota keltaista, kultaista energiaa. On sinua jo odotettu, ajattelen ja siinä samassa riemua pursuava karvakorvamme kiskaisee minut liikkeelle. Sekin on auringonvalon huumaama. Häntä hullunkurisesti kippurassa se loikkii tien pientareella ja haukkaa suunsa täyteen lunta. Ja me juoksemme. Kolme innokasta jalkaparia taivaltaa vauhdilla eteenpäin. Jokirantaan, sinne suuntamme tänään. Tienoo on hiljainen, väki raukeana kodeissaan joulupäivän vietossa, ja me saamme koko joenuoman itsellemme. Aurinko loihtii ympärillemme v

Follow my blog with Bloglovin Kuinka monta kertaa olen kuullut itseni sanovan ihmisille, että älä polta itseäsi loppuun. Jos et itse ymmärrä pysähtyä, kroppasi taatusti pysäyttää sinut jossain vaiheessa. JA kuinka usein olen itse sairastunut stressaavan työkauden päätteeksi ärhäkkään flunssaan. Ammattikunnassamme kulkee sanonta `lomalla sitä on aikaa sairastaa`. Nyt näyttää siltä ettei suutarin lapsilla ole kenkiä, tälläkään kertaa, sillä oma kroppani pysäytti minut oikein kunnolla, säikäyttikin jopa. Joululomasuunnitelmat menivät uusiksi. Tovi menee tätä katkeraa kalkkia nieleskellessä, osa lomasta tutkimuksissa juostessa. Tälläkin kertaa joudun kääntämään katseeni työhön ja toteamaan, että olihan jotain tällaista odotettavissa. Kun pakoilee jatkuvaa väsymystä kuukaudesta toiseen, pahimmillaan vuodesta toiseen, ei oman elämänsä superihminenkään selätä elämän tosiasioita. Kaikella on rajansa. Oman, erityisesti fyysisen, rajallisuutensa myöntäminen vain on niin vaikeaa. Ja

Follow my blog with Bloglovin Työkiireitä, opiskelukiireitä, harrastekiireitä, joulukiireitä, käytännön tee-se-nyt-minkä-jätit-jo-eilen tekemättä - kiireitä ja muita kiireitä. Tunnit loppuvat vuorokaudesta kesken ja rentoutuakin pitäisi, että jaksaisi. Kuulostaako tutulta? Minä rakastan joulua. En ole hössöttäjä, en piittaa kauppojen maanisesta muovifestivaalista, enkä ressaa siivouksilla sun muilla, mutta silti näihin joulunalusviikkoihin tuntuu kasaantuvan yhtä ja toista askaretta. Niin töissä kuin kotonakin. Mistä ihmeestä se johtuu? Lienee analyysin paikka. Istuin alas ja tein to-do-listan. Se paljasti jotain erikoista. Oikeastaan tehtävää ei ole sen enempää kuin muulloinkaan. No ehkä vähän, mutta vain vähän. Kiire syntyykin sisältä käsin. Sen sijaan, että etenisin päivä kerrallaan, ja nauttisin kaikista mukavista hetkistä, joita nämä ns. kiireeni minulle tuottavat, ahdistun jo etukäteen jokaisesta pienestä arkeani rikkovasta tapahtumasta. Minä siis luon kiireeni itse. Joul

Follow my blog with Bloglovin Vuoden pimein aika on täällä. Töihin mennessä on pimeää, sieltä tullessa pimeämpää. Pilvisellä säällä tuntuu siltä, ettei aurinko nouse ollenkaan, päivä soljuu ohi hämärässä myterössä. Hartiat korvissa, nenä tuhisten kuljemme paikasta toiseen. Silloin tällöin silmäkulmassa onneksi vilahtaa jotain kirkasta, pehmeää, säihkyvääkin. Kynttilät luovat lämmintä loistettaan joka nurkassa, joulutähdet keikkuvat ikkunoissa, pihoilla säkenöivät mitä moninaisimmat lyhdyt ja ledi-ihmeet. Kukkalamput huutavat hoosiannaa ja hetkittäin kirkasvalolampun ylimaallinen kirkkaus lähentelee auringonvalon tuottamaa nautintoa. Me luomme valoa ympärillemme silloin, kun luonto ei sitä tarjoa. Silti valonlähteistä kauneimmat ja herkimmät ovat luonamme alati. Luomamme keinovalo, niin kaunista kuin se parhaimmillaan onkin, vain häivyttää hennommat hohtajat näkyvistä. Selkeinä öinä ne valaisevat hienovaraisesti joulukuista maisemaa. Kuu rakentaa hopeisia kujia pelloille j

Follow my blog with Bloglovin Tänä aamuna kömmin tokkuraisena ylös sängystäni ja raotin varovasti makuuhuoneen verhoa. Esteetikko minussa koki välittömän iskun. Meitä muutaman päivän ilahduttanut ihastuttava lumikerros ja raikas pikkupakkanen olivat vain muisto enää. Vaaleanharmaa pilvimassa roikkui tummanharmaan maiseman yllä vasten sateen pieksemää sameaa näkymää. Pinnistin kaikkeni ja yritin etsiä ilon pilkahduksia. Tiaisia, pihapiirissämme liikkuvaa tummaa fasaaniurosta, talvikätköjä rakentavaa oravanpoikaa tai vaikka tuulessa huojuvaa kanervatupasta. Ei mitään. Silmäni etsiytyivät mustaan asfalttiin, kärhöjen lakastuneisiin lehtiin ja surulliseen vihreään muovipressuun, joka lepatti levottomana puuskaisessa tuulessa. Jaahas, tällainen aamu, ajattelin. Olisi tehtävä hiukan enemmän töitä, jotta näkisin sen kauneuden, jota luonto tänäänkin tarjosi. Tiesin, että siellä se oli siellä, ainahan se oli, mieleni vain pisti kapuloita rattaisiin. Siemaisin aamukahvin ja pähkinäkooko