Kuuranneito

               Tiedätkö hetken sen, kun kesä uinahtaa yllättäen? Torkkuu ensin hetkittäin. Työskentelee pätkittäin.  Syntyy syksyn siemen.  Tarttuu puihin, valtaa niityt, kutoo kirjonsa kuuta myöten. Koivun lehtiin kauneinta kultaa, varvikoille säihkyvää punaa. Pihlajalle ruostehuppu,  Kanervalle purppuranuttu. Se on syksyn siemen. Tanssia värien. Kirpeyttä aamujen. Henkäys alkavan horroksen.

Follow my blog with Bloglovin "The world will not be destroyed by those who do evil, but by those who watch them without doing anything" -  Albert Einstein Nyt se iski. Kaatoi kanveesiin kertaheitolla, ei lupaa kysellyt. Itkuhan siinä tuli. Ensin turhautti, sitten raivostutti, ja lopulta suretti. Eikä se mennyt pois! Ei auttanut tasajalkaa hyppiminen. Ei pään seinään takominen, eikä edes iso lasillinen englantilaista siideriä ja pussi irtokaramelleja. Surkuttelusta ja itsepetoksesta puhumattakaan. Sinne se jäi katon rajaan killumaan kuin savusumu Mexico Cityn ylle. Tukahduttavana ja tuhoisana. Ei sillä, että olisin ensikertalainen. Mutta, että se nyt noin pääsi ihon alle, etten saanut kuriin lainkaan. Ai mikäkö? NO ILMASTOAHDISTUS. Angsti paisutti pääkoppaa kuin lämmin vesi munkkitaikinaa. Seuraavaksi vuorossa oli välinpitämättömyyden ja apatian hyökyaalto. Mitä väliä yksilön ympäristöteoilla on?  Puheet ja teot eivät kohtaa. Brasilian s