Kuuranneito

Follow my blog with Bloglovin "Useimmat ihmiset eivät koskaan kuuntele" - Ernest Hemingway Kuunnella voi monin tavoin. Se on taitolaji, sanotaan. Väittävät, että harjaantuakin siinä voi. Oppia uusia tapoja. Kehittyä hyväksi kuuntelijaksi. Mutta mitä se on, kuunteleminen? Hetkessä olemista. Pysähtymistä. Vastaanottamista. Ääntähän on maailma täynnä. Mitä  s inä  kuuntelet?   Miten  sinä  kuuntelet ?  Milloin  sinä  kuuntelet ?  Maailmamme muuttuu alati kovaäänisemmäksi. Desibelitasot nousevat, korvamme kuulevat kaiken. On autoja. Lentokoneita. Työmaita. Kännyköitä. Taustamusiikkia. Tietokonepelejä. Hälyä joka lähtöön. Massaa, jota äänisaasteeksi kutsutaan. Se vaikuttaa meihin. Aivomme reagoivat jokaiseen ääneen. Olemme alitajuisesti tarkkaavaisia jopa nukkuessamme, sillä kuulo on tärkein varoitus- ja suunnistusaistimme, kiitos evoluution. On toki paljon ääniä, jotka rentouttavat, rauhoittavat. Tuottavat mielihyvää. Luonnollisia ääniä. Luonnon ääniä. Ääniä, jois

Follow my blog with Bloglovin On sitä kaikkialla. Se pääsee joka paikkaan. Välttyä ei voi, pakeneminen mahdotonta. Onhan se elinehto! Toisille. Koristaa pöydän pintoja. Somistaa ikkunoita. Koreilee tyytyväisenä pianon päällä. Puutarhaakin laajalti komistaa. Omalla tavallaan.  Ja kaunistahan se on. Jonkun mielestä Olen pyyhkinyt sitä levysoittimesta, jalkapohjista, koiran kuonosta. Ravistellut petivaatteista, laudeliinoista, hiuksistakin. Pessyt basilikan lehdiltä. Sipaissut silmäripsistä. Huljutellut housun punteista. Ja niistänyt, oi olenhan niistänyt! Vaan mikäpä siinä. Saa sen nopeasti pois. Hetkeksi. Voi siltä silmänsä ummistaa. Kaiketi. Vaan eroon siitä ei pääse, ja nenä sen muistaa. Taatusti. Kuinka ihana onkaan kuivattaa valkoisia lakanoita toukokuisessa länsituulessa. Nauttia itse tehdystä minttujäätelöstä omalla kotiterassillaan. Siemailla lasi kylmää kuohuviiniä. Hengittää syvään sisään, ja oikaista itsenä nurmikolle pitkän puutarha

Follow my blog with Bloglovin Uusia ystäviä. Vanhoja ystäviä. Ihmisiä elämän jokaisesta vaiheesta. Juurakko, josta alati versoo uutta elämää. Ja maailmanlapsi itse. Siellä jossain. Kaiken välimaastossa. Oksistossa. Luettujen ja lukemattomien kirjojen, kukkivien ja jo kukkineiden köynnösten, kuljettujen sekä vielä löytämättömien metsäpolkujen kartastossa. Silmät ymmyrkäisinä, tukka takussa, hiukkasen hukassa. Paljon unohtaneena, joka hetki uutta etsimässä. Labyrintissä, jonka nykyhetkeksi nimesimme. Syklissä, joka tarinoista täyttyy... Tapasipa nainen ystävänsä vuosien takaa.  Et ole muuttunut lainkaan!  No ehkä hiukan. Sentään!  Karismaa se vain on,  totesi ystävä nauraen. Kuten aina, kun on hauskaa, porhalsi aika eteenpäin kuin kevätvimman puraisema metsäjänis. Kuulumiset vaihtuivat. Jaettiin ilot, surutkin. Maailma parani. Riemu raikui! Nauroivat niin itselleen, toisilleen, kuin elämällekin. Ajan kululle, ihmisyydelle. Ennen kuin nainen huomasikaan, oli hänen jo ai

Follow my blog with Bloglovin Kompromisseja. Henkilökohtaisia menetyksiä. Luopumista. Tappio kai vähintäänkin! Jo siitä puhuminen herättää vihaa. Pelkoa puettuna kivihiilen valheelliseen viittaan. Mukavuudenhalua minkkiturkin suloiseen itsepetokseen kiedottuna. Vastustusta, joka liehuu lipputangoissa kansallisuudesta riippumatta. Harhaluuloja, joita välinpitämättömyys, itsekkyys ja henkinen sokeus ylläpitävät. Ei koske minua. Ei kannata. Miksi pitäisi? En minä ainakaan. Vaaditaan muutoksia, ettei mikään muuttuisi. Pidetään kynsin hampain kiinni kaikesta saavutetusta, lainatusta, varastetustakin. Takerrutaan mielikuvaan ihanteesta, joka todellisuudessa on illuusioista vaarallisin. Yhteiset päämäärät muuttuvat rajoitteiksi. Menoeriksi. Pakotteiksi. Mututuntuma ohittaa asiantuntijalausunnot. Lyhytnäköisyys on uusi normaali. Minä. Minun. Oma. Itse. Kenties luopuminen merkitseekin toivoa, kun on kysymys maapallon tulevaisuudesta. Kompromissien tekem