Onhan kaikki hyvin?

Follow my blog with Bloglovin

Eristyksissä. Aika on pysähtynyt. Minuutit juoksevat, tunnit lipuvat ohi. Viisarit takovat merkityksettöminä kellotaulun väsyneitä kasvoja. Päivät pyörivät tyhjiössä. Takerrun rutiineihin. Luon uusia. Aikataulutan luovaa työskentelyäni tuomaan rytmiä hajanaisiin vuorokausiin. 

Kaikki on hyvin.

Räpiköin uutisvirrassa, erottelen faktoja oletuksista. Kuka tietää? Mitä? Missä? Suunnittelen tulevaisuutta jonnekkin hamaan huomiseen. Tyhjennän loputonta to-do-listaa. Epätietoisuus lyö lamaannuttavan leimansa jokaiseen uuteen ideaan. Aika ei jäsenny.

Mutta kaikkihan on hyvin.

Tuijotan autioituneita lenkkipolkuja. Tyhjinä pöliseviä autoteitä. Hylättyjä leikkipuistoja. Horisontissa näkyy liikettä. Ihmisiä! Väistän - kauempaa kuin olisi syytä. Tervehdin iloisesti, haen yhteyttä. Yksi vastaa, toinen ei, kolmas kääntyy pois. Epäluulo huuhtoo jokaisen kasvoja.

Onhan kaikki on hyvin?

Rintalastan alla on möykky, hengitys nousee kurkunpäähän, itku etsii tietään ulos. Etsiydyn lintujen kevätkonserttiin. Hellittelen taittuvan talven riemusta pullistelevia pajunkissoja, möyrin sammalikossa, etsin kevään varhaisimpia tulokkaita.
Tuolla sinivuokko! Katso leskenlehti! Näsiä! 

Hiljalleen levottomuus raukeaa ja luontoäiti muistuttaa, että maailma on edelleen tässä. Läsnä. Olemassa. Minä täällä. Sinä siinä. Me yhdessä. Hengitämme. Hetki kerrallaan. Hiljaisuudessa lepää kauneus.

Välillä kaikki on hyvin.

Odotuksen tuolla puolen

Follow my blog with Bloglovin

Se on sitä, kun ei tiedä, miten päin olla. Tiedä mihin katsoa. Mitä ajatella, mille ryhtyä. Hikoiluttaa. Riemastuttaa. Jännittää. Tuskastuttaakin. Sitähän se on. Odotus. Hyvä uutinen? Huono uutinen? Vai odotustako yhtä kaikki? 

Parasta toivoo jokainen. Kohtuullista vähintäänkin. Aina ja alati. Pientä ja suurta. Ei pety pessimisti, mutta toivoo silti. Optimistin toinen nimikin toivo on.

Huonon kohdatessaan toivoo, ettei se olisi totta. Että menisi pois, eikä tarvitsisi ajatella lain. Luikahtaisi ulos oven raosta, ennen kuin sisälle  asti ehtisikään. Saisi kuvitella, että untahan se olikin vain. Kuvitelmaa kaikki tyystin.

Hyvän kohdatessaan tahtoisi kuuluttaa koko maailmalle. Leijua kevyessä yläpilvessä. Kulmakarvat onnesta vinksallaan. Korvannipukat naurusta mutkalla. Naama revenneenä tennarina. Sitäkin se on. Odotus. Nuppu, joka kasvaa ja kehittyy. Avautuu, kun aika on, jos silloinkaan. Olettaa voit loputtomiin, varma et voi olla mistään.

Paljon on odotusta ihmisen elämässä. Jossittelua, otaksuntaa, arvailua. Tuloksetonta vatvontaa. Odotellaan lomaa, varrotaan vieraita. Ennakoidaan työtilanteita. Vuotetaan koetuloksia.  Kuolemaltakin voi lykkäystä joutua anomaan. Aprikoidaan kaiken vaikutusta kaikkeen. Määritellään asioiden kulku, ennen kuin mitään on tapahtunut.  Niin on kiire aprikoidessa, että voi unohtua elämä itsessään. No jos jotain huonoa, niin aina toki hyvääkin, sillä voihan vartoominen ihanaakin olla. Turvallinen arkipäivän ajanviete. Unettomien öiden sulostuttaja. Kuohuvien mielten kiehtova tanssiinkutsu.

Aina ei kuitenkaan odotuksensa laatua valita voi, ja joskus on asia ihmistä itseään suurempi. Jos se onni annetaan, että valinta oma on, olkoon ihminen kykeneväinen siitä nauttimaan.  

Eihän heitä nykyhetkeä hukkaan murehtimalla turhia. Godot kun ei välttämättä huomennakaan saavu. Eihän öitään valvo maalaamalla seinien piruja piiloon. Murehdi ennalta kaikkea sitä, minkä kohtalon harso vielä kätkee. 

Kellutelkoon läsnäolon keveydessä. Paistatelkoon pienessäkin auringonpaisteessa. Mitään odottamatta, hetkessä heijaten.                                                                      

Tukka takussa labyrintissä

Follow my blog with Bloglovin

Uusia ystäviä. Vanhoja ystäviä. Ihmisiä elämän jokaisesta vaiheesta. Juurakko, josta alati versoo uutta elämää. Ja maailmanlapsi itse. Siellä jossain. Kaiken välimaastossa. Oksistossa. Luettujen ja lukemattomien kirjojen, kukkivien ja jo kukkineiden köynnösten, kuljettujen sekä vielä löytämättömien metsäpolkujen kartastossa. Silmät ymmyrkäisinä, tukka takussa, hiukkasen hukassa. Paljon unohtaneena, joka hetki uutta etsimässä. Labyrintissä, jonka nykyhetkeksi nimesimme. Syklissä, joka tarinoista täyttyy...

Tapasipa nainen ystävänsä vuosien takaa. 

Et ole muuttunut lainkaan! 

No ehkä hiukan. Sentään! 

Karismaa se vain on, totesi ystävä nauraen.

Kuten aina, kun on hauskaa, porhalsi aika eteenpäin kuin kevätvimman puraisema metsäjänis. Kuulumiset vaihtuivat. Jaettiin ilot, surutkin. Maailma parani. Riemu raikui! Nauroivat niin itselleen, toisilleen, kuin elämällekin. Ajan kululle, ihmisyydelle. Ennen kuin nainen huomasikaan, oli hänen jo aika hypätä junaan ja palata omaan elämäänsä. He hyvästelivät, halasivat, lupasivat tavata jälleen. Kenties piankin. Eihän elämästä koskaan tiedä! Nainen, kohtaamisesta voimaantuneena, kiiruhti junaan, käpertyi villasukat jalassa penkilleen, ja salli ajatustensa sukeltaa menneeseen. Pian huomasi hän haikeuden hiipivän silmäkulmaan, mielen hakeutuvan ajassa yhä taaksepäin. Vuosiin, jolloin kaikki oli suurta, uutta. Mahdollista. Vuosiin, jolloin hän vimmatusti etsi itseään. Tutustui ihmiseen, jonka elämää eli.


Maisemat vaihtuivat, kilometrit taittuivat. Nainen havahtui. Tavoitti ajatuksen. Sai kiinni sen västäräkin lentoa muistuttavasta liehusta. Tunnisti itsensä, jonkin vuosien ja kiireen alle kadonneen. Nuoruuden hulluuden, jolle heittäytyminen oli elinehto. Pelottomuuden, joka mahdollisti hypyt tuntemattomaan. Luottamuksen, joka lupasi, että universumi ottaa kopin. Poikkeuksetta.  Nainen tarttui liehuun. Tiukasti. Piilotti sen paidan kaulukseen, silitti sen levotonta sielua. Lupasi pitää siitä hyvää huolta. Liehu murahti tyytyväisenä, asettui aloilleen. Se oli tullut jäädäkseen. Nainen vaan ei tiennyt sitä vielä.

Yksi pieni suuri kohtaaminen - ja kaikki tuo! Kuinka usein huomaakaan ajattelevansa- pitäisi soittaa, laittaa viesti, pyytää kahville, ehdottaa tärskyjä, kysyä kuulumisia. Ihmiseltä, jonka kerran tunsi. Ystävältä, jonka kanssa jakoi elämänsä. Mutta, kun on tuo välimatka, kiirekin. Työ ja harrastukset. Perhe ja asuntolaina. Mitä näitä nyt on..

Joka kerta, kun jätämme soittamatta, kohtaamatta, matkaamatta, laitamme pienen osan itsestämme sivuun. Syrjään. Parempaa hetkeä odottamaan. Pian kertyy viikoista vuosia, vuosikymmeniäkin. Juurakko, jota elämämme ihmiset ruokkivat, nääntyy. Labyrintti muuttuu yksisuuntaiseksi pikatieksi. Sykli jumiutuu.

Soita. Kirjoita kirje. Koputa ovelle. Ystävänä. Ystävälle.