Suomalaisen luontoa etsimässä...

On se kumma. Se on kyllä niin kumma. Kun kävelee suomalainen kadulla, pitää hän katseensa visusti ohikulkevissa maisemissa, koiran hännänpäässä, vastaantulevan henkilön kengissä tai vaikkapa ohiajavan auton takavaloissa. Koivun latvasta tulee erittäin nopeasti varsin kiinnostava, eikä asfalttia voi koskaan tuijotella liikaa. Vastaantulija todetaan jo hyvän matkan päästä, mutta mitä lähemmäksi päästään, sitä etäisimmiksi käydään. Katsekontakti, niin sattuessaan, on erittäin harvinainen. Jos niin kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä käy, vilkaistaan vain nopeasti, lähes huomaamattomasti, naama coolisti peruslukemilla, ja käännetään katse saman tien tärkeämpien asioiden puoleen. (katso yllä mainitut kengät, asfaltti, takavalot ym.)

Annappa olla, kun suomalaisen laittaa metsään tai mihin tahansa luontopolulle, niin jo vain tunnelma muuttuu. Vastaantulijoita tervehditään ilolla, hillityllä hymyllä vähintäänkin. Pelkkä pään nyökkäys olisi töykeää, ääneti ohittaminen tavatonta. Ilmassa on selkeästi yhteisöllisyyden tuntua. Mitäs me reippailijat, luonnonystävät, terveellisen elämän vaalijat, jotka vielä metsistämme ja niityistämme välitämme. Tietäväisesti nyökytellään vallitsevan yhteisymmärryksen merkiksi, vaihdetaan ehkä sana, toinenkin. Säästä ainakin, kuuluuhan se asiaan. Mitä haastavampi keli, sitä vahvempi on yhteenkuuluvuuden tunne. 

Vaan eipä tervehdi suomalainen ruokakaupassa tapaamiaan henkilöhahmoja. Kulkee totisena kärryjään tuuppien, tunkee maitohyllyllä ruuhkan läpi vuoroaan odottamatta, kiroilee juusto-osastolla muiden hitautta, jättää edamit ostamatta ja painelee niska kyyryssä kassajonoon. Ei nosta katsetta banaanihyllyä korkeammalle, ei lorvaile karkkikäytävällä, eikä varsinkaan ota turhaa kontaktia kanssajonottajiin. Kassaneitiä hyvin pikaisesti vilkaisee, kun kuitti käteen työnnetään. Kuuluuhan se kohteliaisiin käytöstapoihin! 

Metsälenkillä on tilanne toinen. Vastaantulijoiden asiat kyllä tiedetään, joskus paremmin kuin omien perheenjäsenten. Kenellä on koiraa, kenellä kissaa, chinchillaa. Ketä vaivaa kihti, kuka flunssasta toipuu. Ketkä remontin tekivät, mitä maksoi, ja ennen kaikkea, löikö Mörkö sisään? Yhdessä toivotellaan, voivotellaankin, mutta kyllä metsälenkki vaivan kuin vaivan hoitaa! Ja tarvitsee suomalainen saunan lisäksi toisenkin paikan yhteisöllisyyden kokemiseen. Havunneulasten peittämiltä poluilta ja niittyleinikkien valloittamilta penkereiltä se löytyy. Kokeilkaa vaikka!

Follow my blog with Bloglovin

Maailma juoksijan silmin

Follow my blog with Bloglovin Kapea mäntyjen reunustama metsäpolku. Unohdettu pururata keskellä omakotitaloaluetta. Peltojen välissä mutkitteleva kärrypolku, jota reunustavat tuoksullaan huumavat niittykukat, tai talvinen silmän kantamattomiin jatkuva maantien suora. Automatka onkin muuttunut lenkkimestojen skauttaamiseksi. Ostosreissulla keho anelee meditatiivista tilaa ja endorfiineja. Maalla vietetyissä sukujuhlissa jalat hinkuvat lenkille. Kuulostaako tutulta?

´Maailma juoksijan silmin´ voi tarkoittaa hyvin monenlaisia asioita, ja yksi niistä on tapa hahmottaa ympäristöä. Uskon, että moni juoksunharrastaja joko tietoisesti tai tiedostamatta toimii aivan samoin kuin minäkin. Uudet ympäristöt houkuttavat etsimään uusia lenkkipolkuja! Silmä hakee jatkuvasti mielenkiintoisia reittejä ja joskus oikein harmittaa, jos ei ehdi kastamaan lenkkareitaan kutsuvalta näyttävällä reitillä.

Minä hahmotan maailmaa jaloillani. Olen kirmannut ristiin rastiin useissa eri maissa, kymmenissä kaupungeissa. Eksynyt sinne tänne ja raahannut karttaa mukanani tuolla ja toisaalla. Juosten voi nähdä sellaista, mikä muuten jäisi näkemättä. Matka taittuu nopeammin kuin kävellen, mutta aikaa tarkkailla ja havannoida on enemmän kuin pyörällä tai autolla liikuttaessa. Oli sitten kyseessä kiivastempoinen Central Park, verkkainen maalaistie Puolassa, vuoristoinen näköalareitti Itävallassa, tai se aina yhtä rakas kapea kinttupolku suomalaisessa metsässä, yksi asia ei muutu. Jalat eivät välitä koordinaateista, mutta mieltä ne stimuloivat huikeasti. Ja se itsessään on jo puoli juoksua! Hyvä lenkki - parempi mieli. Vai miten se meni?

Seuraavan kerran, kun lähdet uudelle paikkakunnalle, etsi uusia reittejä ja nauti muutoksesta. Niin ja tietysti, pakkaa lenkkivaatteet mukaan!

Suuri kiitos yhä jatkuvalle juoksuinnostukselleni kuuluu elämäni karvakorville (kuvassa Harpo), joista yksikään ei ole koskaan kieltäytynyt lähtemästä kanssani lenkille lumipyryyn, sateeseen tai loskakeliin. Aina löytyy intoa, joka ei taltu kovimmassakaan vastatuulessa.

Ja lenkin päätteeksi on oivallista riehua tovi lumihangessa (tekee hyvää myös aikuisikään yltäneille kaksijalkaisille) ja lopuksi piiloutua kenkäkaappiin keräilemään voimia uutta rientoa varten.


Juoksijan silmin katsottuna maailma on hiukan monimuotoisempi, paljon hikisempi ja huomattavasti hauskempi paikka.

Ilmiömäinen valoilmiö

Follow my blog with Bloglovin
Siellä se on! Valo. Se tunkeutuu pilvien raoista, pakottaa tiensä huurteisten ikkunaruutujen läpi ja tanssii polkkaa keittiön pöydällä. Leikkiinkutsu! Kiskaisen lenkkitossut jalkaan, kietaisen juoksuremmin vyötärölleni ja painelen pihalle. Totta se on. Aurinko! Se hipaisee ensin poskipäitä, nipistää hellästi nenästä, kiskoo suupielet ylöspäin ja töytäisee liikkeelle. Ala mennä, se tuntuu sanovan.

Suljen silmät ja hengitän itseni täyteen tuota keltaista, kultaista energiaa. On sinua jo odotettu, ajattelen ja siinä samassa riemua pursuava karvakorvamme kiskaisee minut liikkeelle. Sekin on auringonvalon huumaama. Häntä hullunkurisesti kippurassa se loikkii tien pientareella ja haukkaa suunsa täyteen lunta. Ja me juoksemme. Kolme innokasta jalkaparia taivaltaa vauhdilla eteenpäin. Jokirantaan, sinne suuntamme tänään.

Tienoo on hiljainen, väki raukeana kodeissaan joulupäivän vietossa, ja me saamme koko joenuoman itsellemme. Aurinko loihtii ympärillemme valkoisen auran, nostaa pimeyden raskaan viitan harteilta. Hengitä ihminen, se huutaa ja pyörittää säteitään säihkyvällä hangella. Ja minä hengitän. Hengitän valoa.

Kaksi tuntia myöhemmin tuo ihana ilmiö katoaa näkyvistä ja taivaalta ripsuttaa vettä, mutta se ei minua haittaa. Ei tänään. Aamuisen energiaelämyksen voimin jaksaa taas helposti muutaman harmaan päivän. Kun siis seuraavan kerran huomaat auringon ilkamoivan välkkeen teutaroivan keittiön tapetilla tai tietokoneen näppäimistöllä, kipaise pihalle ja vauhdilla! Mene, hengitä ja nauti!