Kun suunnitelmat muuttuvat

Follow my blog with Bloglovin

Kuinka monta kertaa olen kuullut itseni sanovan ihmisille, että älä polta itseäsi loppuun. Jos et itse ymmärrä pysähtyä, kroppasi taatusti pysäyttää sinut jossain vaiheessa. JA kuinka usein olen itse sairastunut stressaavan työkauden päätteeksi ärhäkkään flunssaan. Ammattikunnassamme kulkee sanonta `lomalla sitä on aikaa sairastaa`.

Nyt näyttää siltä ettei suutarin lapsilla ole kenkiä, tälläkään kertaa, sillä oma kroppani pysäytti minut oikein kunnolla, säikäyttikin jopa. Joululomasuunnitelmat menivät uusiksi. Tovi menee tätä katkeraa kalkkia nieleskellessä, osa lomasta tutkimuksissa juostessa.

Tälläkin kertaa joudun kääntämään katseeni työhön ja toteamaan, että olihan jotain tällaista odotettavissa. Kun pakoilee jatkuvaa väsymystä kuukaudesta toiseen, pahimmillaan vuodesta toiseen, ei oman elämänsä superihminenkään selätä elämän tosiasioita. Kaikella on rajansa.

Oman, erityisesti fyysisen, rajallisuutensa myöntäminen vain on niin vaikeaa. Ja mikä se on tuo liian syvässä istuva työmoraali, joka tuntuu menevän kaiken ohi? Aivan kaiken. Juuri kun luulee oivaltaneensa jotain itsestään, huomaakin istuvansa aivan samassa junassa, mutta vain eri vaunussa, olkoonkin, että jossain vaiheessa jokaisesta junasta loppuvat vaunut ja silloin sitä siirtynee uuteen junaan. Liian kryptistä? Ehkä, mutta niin on elämäkin. 


Siispä tämän joululoman vietän puhtaasti kotona, työasiat olen jo haudannut kenkätelineen taakse. Postitan joululahjat pohjoiseen ja soittelen sinne ahkerasti, vaikka se ei millään tavalla korvakaan läheisteni kanssa vietettyä aikaa. Verhoudun toppavaatteisiin ja menen pihalle ihmettelemään tuota valkeaa hötyä, joka viimeinkin (HURAA) peittää pihamaatamme, haistelen kuusen oksia, päivitän lintujen talviruokinnan, narskuttelen lunta kenkieni alla, halailen karvakorvaamme ja nautin hetken ajattomuudesta. Koitan irtaantua riittämättömyyden tunteesta ja löytää positiivisia puolia keskeneräisyydestä. Siitä on tämä joululoma tehty. Ja tietysti glögistä ja suklaastakin.

Hyvinvointia luonnosta, valopilkkuja väsymykseen

Follow my blog with Bloglovin Kaunista huomenta! Jälleen yksi pimeä marraskuun aamu täynnä odotusta. Kurkistaako aurinko tänään pilviverhon takaa ja sallii meidän nauttia paljon kaivatusta valohoidosta? Ehkä, sillä tänään on vapaapäivä. Kokonainen päivä aikaa itselle ja kaikelle mukavalle. Juoksulenkki karvamukulan kanssa, puutarhan syyshoitoa, jouluvalojen etsimistä ja tietysti, uuden blogin suunnittelua!

Tervetuloa kanssani tutkimusmatkalle jonnekin arkikiireiden ja oman mielen syövereihin. Ajatus tämän blogin perustamisesta syntyi, kun huomasin kadottaneeni itseni työpaineiden, ympäristömurheiden ja jatkuvan väsymyksen melankolialoukkuun. Mitä oli tapahtunut minulle, elämää, luontoa ja juoksua rakastavalle luonnonlapselle, joka joskus muinoin puhkui energiaa? Tuntui, (ja vieläkin välillä tuntuu), että laahustin päivästä toiseen, työprojektista toiseen, ja suoritin kaikkea sitä, mitä minulta odotettiin. Huomasin horjuvani työuupumuksen huteralla harjanteella, jolta pudottuaan mikään ei enää tunnu miltään. Oli aika toimia, ja tiesin, mistä aloittaa. Sieltä, missä tunnen aina olevani kotona - luonnosta.

Oli kyse sitten metsästä, omasta pienestä puutarhapläntistä, tai vaikkapa naapurin pellonreunasta, jossa takiaiset tarraavat housunlahkeeseen, on luonto minulle aina paikka rauhoittua ja hengittää vapaasti. Kun olen yhteydessä sen alkukantaiseen elämänvoimaan, olen yhteydessä itseeni. Aloitan tässä blogissa matkan, johon mahtuu varmasti niin riemun hetkiä, kuin melankoliaakin, kaikkea sitä, mistä elämä koostuu.

Usva nousee pellon laitaan, kietoo syksyn riisumat varret viileään syleilyynsä ja huurteinen korsimeri lepää vaienneena marraskuisessa aamussa. Laonneena se odottaa. Kaiken keskellä. Siellä se lepää. Yksinäinen. Karikossa, merkityksensä menettäneenä.

                      ”Odotatko”, se kuiskaa.

                      

                      On se ajan repimä, säiden sävyttämä, matkaajien muokkaama ja pian jo katoaa jalkoihin hiipuvan elämän. Äänetönnä toistaa samaa. Leijuu kuiskauksena pellon yllä, pyöristää karikoiden kulmat kysymyksillään. 

                      ”Odotatko?”

Turhaan herättelee aurinko ruohoraasuja säteillään. Se on unohtanut, että on jälleen syksy.

"Varmasti", minä vastaan, ja uskallan jo hymyillä.