Kuuranneito

Follow my blog with Bloglovin Jälleennäkemisen riemun huumaa. Pyyteetöntä kiintymystä. Tasajalkaloikkaa. Rakkautta. Kolmensadankuudenkymmenen asteen ilovoltteja ja holtittomia onnen hepuleita. Sitä se on. Päivästä toiseen. Elämä koiraystävän kanssa. On se myös väsynyttä tarpomista loskassa ja räntäsateessa. Valvottuja öitä kipeä karvaturri kainalossa, sekä turhautuneita huokauksia, kun rakas karvamukula, vuosien koulutuksesta huolimatta, iskee märät tassunsa naapurin tädin valkeaan kevättakkiin ja varastaa tiskipöydältä kermaisen juustokimpaleen. Vaikka asiaa mistä kulmasta tahansa katselisi, jää saldo aina plussan puolelle. Ei korvaa mikään sitä tunnetta, kun ystävä päivän päätteeksi rojahtaa päällesi, työntää kylmän kuononsa poskeasi vasten, ja vaipuu uneen. Entä eikö nouse hymy huulillesi, kun hän pienenkin lumiläntin nähdessään katsahtaa sinuun onnesta mykkyrässä, ja ryntää häntä kippurassa piehtaroimaan itsensä väsyksiin. Nelijalkaiset ystäv

Follow my blog with Bloglovin Se on se tunne, kun päätät pikaisesti napsaista kärhöpuskasta talven nitistämät oksat ja istahtaa leppoisasti puutarhalehti sylissä nauttimaan aurinkoisesta kevätpäivästä, mutta yllättäen jokin kiinnittää huomiosi. Tuija-aita kaipaa pikaista harvennusta! Entäs yrttilaatikko ja katajaa pitkin kiipeävä alppikärhö? Juuri kun nouset puutarhatikkaille, teet hälyttävän havainnon... Suurin kukkapenkkisi on muuttunut kurttuisten lehtien ja kellastuneiden neulasten temmellyskentäksi. Krookuksia hädin tuskin erottaa! Kuinka tämä on mahdollista? Eilen kaikki oli vielä hyvin. Voiko yksi aurinkoinen aamu muuttaa kaiken? Sisäinen puutarhapoliisisi valpastuu. Se on refleksi.  Hallitsematon! Vastustamaton! Koukuttava!  Kuulostaako tutulta? Annat periksi. Hyvä on, ihan nopeasti vain. Olethan toki ansainnut lepohetkesi suosikkilehtesi kanssa! Aloitat kärhöistä. Niiden kanssa ei sovi hutiloida, jos mielii kesällä nauttia upeasta kukkaloistosta. S

Follow my blog with Bloglovin Sen oppii arvaamaan. Sitä ryhtyy pelkäämään. Milloin johtuu se kuun kierrosta, milloin naapurin kissan hännän asennosta. Villasukkien värikin voi vaikuttaa. Saa sille lempeästi lirkutella, uutterasti maanitella, lahjoakin kannattaa. Keinot monet ovat, mutta harvoin niistä apua saa. On uniteetä, unituoksuja, unimusiikkia, uniharjoituksia, unimantroja, unikavereita ja unioppaita. Vaan missä on itse uni? Se tulee ja menee kuten haluaa. Ehkä piipahtaa, harvemmin viivähtää. Johtuuko stressistä, seuraustako liiasta liikunnasta, väärästä ruokavaliosta, vai ylivilkas mielikuvitusko sen aiheuttaa? Itsereflektion kehä on loputon, ja vatvominen juuri yöaikaan tuottaa tulosta aivan yhtä paljon kuin sadepisaroiden pyydystäminen mummon vanhalla siivilällä. Usein sitä on ikävä. Unta. Vaan siihenkin jo tottuu. Huumori auttaa asiaa, Mitä mustempaa, sen parempaa. Vatvomaan ei kannata jäädä. Kansantautikin se jo on. Unettomuus. Naisilla y

Follow my blog with Bloglovin Eilen kurkistin kukkapenkkiin. Ihan varovasti. Muuten vain. Puolihuomaamattomasti. Kevään ensimmäisiä linssiluteita haeskelin. Kuvauskohteita kuulostelin. Ripistelin lehtikasoja, raottelin korsikumpuja. Heinätukkoja heiluttelin. Silloin hänet huomasin! Törötti päättäväisenä, jurotti tuimana, harmistuneeltakin vaikutti. Kapoiset sormet kippurassa, vihreät viipokkaat vänkkyrässä. Kevään känkkäränkkä! `Tehkää tietä` , se huuteli, naapureilleen irvisti. ´Tämä on minun penkkini, siis kauemmaksi siirtykää. ` Tyynenä katseli tulppaanineito toveriaan mekastavaa. Hymyili hennosti, helmojaan heilautti, auringosta pontta otti. Antoi kameran tulkita olemustaan, täysin rinnoin nautti ihailusta. Huojahti hillitysti, keikisti kainosti, kauneutta jaloa säteili. Jo mekastuksenkin unohti. Sivusta katseli känkkäränkkä, huomionkipeänä kitisi. Tahtoi osansa suosiosta, paistatella sekin halusi. Vaan eivät yltäneet varpaansa tulppaanipenkkaan, ulottuneet