Päivä jolloin kaikki muuttui?

Follow my blog with Bloglovin

Tulee päivä, jolloin osa muistoistasi muuttuu yksityisiksi. Aamu, jona olet ainoa, joka muistaa. Ilta, jolloin menetys lyö leiman muistijälkiisi ja tiedät ettei vastaavanlaisia enää tule. Hetki, jolloin yksi aikakausi päättyy ja jälleen yhden ihmisen elo kiteytyy loisteeksi taivaan tähtikartastoon. 

Aina se tulee, se päivä. Ei kysy hetkeä, eikä siihen koskaan ole valmis, vaikka kuinka luulee varautuneensa. Kummallinen se on. Se päivä. Lopullinen. Kaikki muuttuu, eikä mikään muutu. Elämä jatkuu. Sinun, minun, heidän, meidän, teidän, vaan ei hänen. 

Yksi on joukosta poissa.

Elämään se muistuttaa. Menetys. Läsnäoloon juuri nyt. Iloitsemaan harmaistakin aamuista, rakkaiden ihmisten hymystä, karvakorvan märästä pususta suoraan suulle, sekä lintulaudalle pyrähtäneestä tempperamenttisesta sinitiaisesta, jonka mielestä koko kirsikkapuu kuuluu vain ja ainoastaan hänelle. 

Menetys on kummajainen. Niin yksityinen, eikä kuitenkaan oma. Jaettu, mutta silti itse harteillaan kannettava. Sitä voi selittää loputtomiin, paeta sanoihin, kätkeä sivulauseisiin, mutta eroon siitä ei pääse kuin kohtaamalla sen kasvotusten. Tuijottamalla syvälle silmiin ja hyväksymällä sen mukanaan tuoma muutos. 

Menneisyytemme on joukko muistojen sirpaleita, jotka ajan saatossa kiinnittyvät toisiinsa, haluamallaan tavalla, ja rakentavat elämämme palapeliä, sellaisena kuin me sen näemme. Toisissa palasissa tuikkii jo tähti, toiset vielä huokuvat elämää.

Tukka takussa labyrintissä

Follow my blog with Bloglovin

Uusia ystäviä. Vanhoja ystäviä. Ihmisiä elämän jokaisesta vaiheesta. Juurakko, josta alati versoo uutta elämää. Ja maailmanlapsi itse. Siellä jossain. Kaiken välimaastossa. Oksistossa. Luettujen ja lukemattomien kirjojen, kukkivien ja jo kukkineiden köynnösten, kuljettujen sekä vielä löytämättömien metsäpolkujen kartastossa. Silmät ymmyrkäisinä, tukka takussa, hiukkasen hukassa. Paljon unohtaneena, joka hetki uutta etsimässä. Labyrintissä, jonka nykyhetkeksi nimesimme. Syklissä, joka tarinoista täyttyy...

Tapasipa nainen ystävänsä vuosien takaa. 

Et ole muuttunut lainkaan! 

No ehkä hiukan. Sentään! 

Karismaa se vain on, totesi ystävä nauraen.

Kuten aina, kun on hauskaa, porhalsi aika eteenpäin kuin kevätvimman puraisema metsäjänis. Kuulumiset vaihtuivat. Jaettiin ilot, surutkin. Maailma parani. Riemu raikui! Nauroivat niin itselleen, toisilleen, kuin elämällekin. Ajan kululle, ihmisyydelle. Ennen kuin nainen huomasikaan, oli hänen jo aika hypätä junaan ja palata omaan elämäänsä. He hyvästelivät, halasivat, lupasivat tavata jälleen. Kenties piankin. Eihän elämästä koskaan tiedä! Nainen, kohtaamisesta voimaantuneena, kiiruhti junaan, käpertyi villasukat jalassa penkilleen, ja salli ajatustensa sukeltaa menneeseen. Pian huomasi hän haikeuden hiipivän silmäkulmaan, mielen hakeutuvan ajassa yhä taaksepäin. Vuosiin, jolloin kaikki oli suurta, uutta. Mahdollista. Vuosiin, jolloin hän vimmatusti etsi itseään. Tutustui ihmiseen, jonka elämää eli.


Maisemat vaihtuivat, kilometrit taittuivat. Nainen havahtui. Tavoitti ajatuksen. Sai kiinni sen västäräkin lentoa muistuttavasta liehusta. Tunnisti itsensä, jonkin vuosien ja kiireen alle kadonneen. Nuoruuden hulluuden, jolle heittäytyminen oli elinehto. Pelottomuuden, joka mahdollisti hypyt tuntemattomaan. Luottamuksen, joka lupasi, että universumi ottaa kopin. Poikkeuksetta.  Nainen tarttui liehuun. Tiukasti. Piilotti sen paidan kaulukseen, silitti sen levotonta sielua. Lupasi pitää siitä hyvää huolta. Liehu murahti tyytyväisenä, asettui aloilleen. Se oli tullut jäädäkseen. Nainen vaan ei tiennyt sitä vielä.

Yksi pieni suuri kohtaaminen - ja kaikki tuo! Kuinka usein huomaakaan ajattelevansa- pitäisi soittaa, laittaa viesti, pyytää kahville, ehdottaa tärskyjä, kysyä kuulumisia. Ihmiseltä, jonka kerran tunsi. Ystävältä, jonka kanssa jakoi elämänsä. Mutta, kun on tuo välimatka, kiirekin. Työ ja harrastukset. Perhe ja asuntolaina. Mitä näitä nyt on..

Joka kerta, kun jätämme soittamatta, kohtaamatta, matkaamatta, laitamme pienen osan itsestämme sivuun. Syrjään. Parempaa hetkeä odottamaan. Pian kertyy viikoista vuosia, vuosikymmeniäkin. Juurakko, jota elämämme ihmiset ruokkivat, nääntyy. Labyrintti muuttuu yksisuuntaiseksi pikatieksi. Sykli jumiutuu.

Soita. Kirjoita kirje. Koputa ovelle. Ystävänä. Ystävälle.