Follow my blog with Bloglovin
Kuinka monta kertaa olen kuullut itseni sanovan ihmisille, että älä polta itseäsi loppuun. Jos et itse ymmärrä pysähtyä, kroppasi taatusti pysäyttää sinut jossain vaiheessa. JA kuinka usein olen itse sairastunut stressaavan työkauden päätteeksi ärhäkkään flunssaan. Ammattikunnassamme kulkee sanonta `lomalla sitä on aikaa sairastaa`.
Nyt näyttää siltä ettei suutarin lapsilla ole kenkiä, tälläkään kertaa, sillä oma kroppani pysäytti minut oikein kunnolla, säikäyttikin jopa. Joululomasuunnitelmat menivät uusiksi. Tovi menee tätä katkeraa kalkkia nieleskellessä, osa lomasta tutkimuksissa juostessa.
Tälläkin kertaa joudun kääntämään katseeni työhön ja toteamaan, että olihan jotain tällaista odotettavissa. Kun pakoilee jatkuvaa väsymystä kuukaudesta toiseen, pahimmillaan vuodesta toiseen, ei oman elämänsä superihminenkään selätä elämän tosiasioita. Kaikella on rajansa.
Oman, erityisesti fyysisen, rajallisuutensa myöntäminen vain on niin vaikeaa. Ja mikä se on tuo liian syvässä istuva työmoraali, joka tuntuu menevän kaiken ohi? Aivan kaiken. Juuri kun luulee oivaltaneensa jotain itsestään, huomaakin istuvansa aivan samassa junassa, mutta vain eri vaunussa, olkoonkin, että jossain vaiheessa jokaisesta junasta loppuvat vaunut ja silloin sitä siirtynee uuteen junaan. Liian kryptistä? Ehkä, mutta niin on elämäkin.
Siispä tämän joululoman vietän puhtaasti kotona, työasiat olen jo haudannut kenkätelineen taakse. Postitan joululahjat pohjoiseen ja soittelen sinne ahkerasti, vaikka se ei millään tavalla korvakaan läheisteni kanssa vietettyä aikaa. Verhoudun toppavaatteisiin ja menen pihalle ihmettelemään tuota valkeaa hötyä, joka viimeinkin (HURAA) peittää pihamaatamme, haistelen kuusen oksia, päivitän lintujen talviruokinnan, narskuttelen lunta kenkieni alla, halailen karvakorvaamme ja nautin hetken ajattomuudesta. Koitan irtaantua riittämättömyyden tunteesta ja löytää positiivisia puolia keskeneräisyydestä. Siitä on tämä joululoma tehty. Ja tietysti glögistä ja suklaastakin.
Nyt näyttää siltä ettei suutarin lapsilla ole kenkiä, tälläkään kertaa, sillä oma kroppani pysäytti minut oikein kunnolla, säikäyttikin jopa. Joululomasuunnitelmat menivät uusiksi. Tovi menee tätä katkeraa kalkkia nieleskellessä, osa lomasta tutkimuksissa juostessa.
Tälläkin kertaa joudun kääntämään katseeni työhön ja toteamaan, että olihan jotain tällaista odotettavissa. Kun pakoilee jatkuvaa väsymystä kuukaudesta toiseen, pahimmillaan vuodesta toiseen, ei oman elämänsä superihminenkään selätä elämän tosiasioita. Kaikella on rajansa.
Oman, erityisesti fyysisen, rajallisuutensa myöntäminen vain on niin vaikeaa. Ja mikä se on tuo liian syvässä istuva työmoraali, joka tuntuu menevän kaiken ohi? Aivan kaiken. Juuri kun luulee oivaltaneensa jotain itsestään, huomaakin istuvansa aivan samassa junassa, mutta vain eri vaunussa, olkoonkin, että jossain vaiheessa jokaisesta junasta loppuvat vaunut ja silloin sitä siirtynee uuteen junaan. Liian kryptistä? Ehkä, mutta niin on elämäkin.
Siispä tämän joululoman vietän puhtaasti kotona, työasiat olen jo haudannut kenkätelineen taakse. Postitan joululahjat pohjoiseen ja soittelen sinne ahkerasti, vaikka se ei millään tavalla korvakaan läheisteni kanssa vietettyä aikaa. Verhoudun toppavaatteisiin ja menen pihalle ihmettelemään tuota valkeaa hötyä, joka viimeinkin (HURAA) peittää pihamaatamme, haistelen kuusen oksia, päivitän lintujen talviruokinnan, narskuttelen lunta kenkieni alla, halailen karvakorvaamme ja nautin hetken ajattomuudesta. Koitan irtaantua riittämättömyyden tunteesta ja löytää positiivisia puolia keskeneräisyydestä. Siitä on tämä joululoma tehty. Ja tietysti glögistä ja suklaastakin.
