Kuuranneito

Follow my blog with Bloglovin Avasin tietokoneen ja suppailin sosiaalisen median laineilla. Olen yleensä melko ranttu reittivalinnoissani, liikun vain hyväksi havaitsemillani uomilla, mutta kesälomalla kun olen, tein muutaman yllättävän suunnanvaihdoksen. Ensi alkuun meloin tuttuun tapaani leppoisasti puutarhasivustoilla, sitten tasapainottelinkin jo koirakeskusteluissa. Yllättäen horjahdin ilmastonmuutosdebaatin pyörteessä ja lopulta mulahdin poliitiikan raivoisaan koskeen ja iskin pääni kiveen. Voi minua onnetonta, pitäisihän se jo tietää paremmin. Kypärä päähän, joka kerta! Kivistäviä ohimoitani hieroen suljin tietokoneen ja istuin kiukusta täristen sohvalle ärisemään.  Käkisin ja kiehuin kulmat kurtussa, kiristelin poskilihaksiani, puristin vettä märistä pöksyistäni ja pettyneenä katselin ruhjoutunutta lautaani. Vihapuhe oli jälleen tehnyt tehtävänsä. Olisin vain halunnut harmittomasti katsella kauniita kuvia, jakaa ihastuksen tunteita minua miellyttävistä asioista ja käydä as

On se kumma. Se on kyllä niin kumma. Kun kävelee suomalainen kadulla, pitää hän katseensa visusti ohikulkevissa maisemissa, koiran hännänpäässä, vastaantulevan henkilön kengissä tai vaikkapa ohiajavan auton takavaloissa. Koivun latvasta tulee erittäin nopeasti varsin kiinnostava, eikä asfalttia voi koskaan tuijotella liikaa. Vastaantulija todetaan jo hyvän matkan päästä, mutta mitä lähemmäksi päästään, sitä etäisimmiksi käydään. Katsekontakti, niin sattuessaan, on erittäin harvinainen. Jos niin kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä käy, vilkaistaan vain nopeasti, lähes huomaamattomasti, naama coolisti peruslukemilla, ja käännetään katse saman tien tärkeämpien asioiden puoleen. (katso yllä mainitut kengät, asfaltti, takavalot ym.) Annappa olla, kun suomalaisen laittaa metsään tai mihin tahansa luontopolulle, niin jo vain tunnelma muuttuu. Vastaantulijoita tervehditään ilolla, hillityllä hymyllä vähintäänkin. Pelkkä pään nyökkäys olisi töykeää, ääneti ohittaminen tavato