Päivä jolloin kaikki muuttui?

Follow my blog with Bloglovin

Tulee päivä, jolloin osa muistoistasi muuttuu yksityisiksi. Aamu, jona olet ainoa, joka muistaa. Ilta, jolloin menetys lyö leiman muistijälkiisi ja tiedät ettei vastaavanlaisia enää tule. Hetki, jolloin yksi aikakausi päättyy ja jälleen yhden ihmisen elo kiteytyy loisteeksi taivaan tähtikartastoon. 

Aina se tulee, se päivä. Ei kysy hetkeä, eikä siihen koskaan ole valmis, vaikka kuinka luulee varautuneensa. Kummallinen se on. Se päivä. Lopullinen. Kaikki muuttuu, eikä mikään muutu. Elämä jatkuu. Sinun, minun, heidän, meidän, teidän, vaan ei hänen. 

Yksi on joukosta poissa.

Elämään se muistuttaa. Menetys. Läsnäoloon juuri nyt. Iloitsemaan harmaistakin aamuista, rakkaiden ihmisten hymystä, karvakorvan märästä pususta suoraan suulle, sekä lintulaudalle pyrähtäneestä tempperamenttisesta sinitiaisesta, jonka mielestä koko kirsikkapuu kuuluu vain ja ainoastaan hänelle. 

Menetys on kummajainen. Niin yksityinen, eikä kuitenkaan oma. Jaettu, mutta silti itse harteillaan kannettava. Sitä voi selittää loputtomiin, paeta sanoihin, kätkeä sivulauseisiin, mutta eroon siitä ei pääse kuin kohtaamalla sen kasvotusten. Tuijottamalla syvälle silmiin ja hyväksymällä sen mukanaan tuoma muutos. 

Menneisyytemme on joukko muistojen sirpaleita, jotka ajan saatossa kiinnittyvät toisiinsa, haluamallaan tavalla, ja rakentavat elämämme palapeliä, sellaisena kuin me sen näemme. Toisissa palasissa tuikkii jo tähti, toiset vielä huokuvat elämää.

Odotuksen tuolla puolen

Follow my blog with Bloglovin

Se on sitä, kun ei tiedä, miten päin olla. Tiedä mihin katsoa. Mitä ajatella, mille ryhtyä. Hikoiluttaa. Riemastuttaa. Jännittää. Tuskastuttaakin. Sitähän se on. Odotus. Hyvä uutinen? Huono uutinen? Vai odotustako yhtä kaikki? 

Parasta toivoo jokainen. Kohtuullista vähintäänkin. Aina ja alati. Pientä ja suurta. Ei pety pessimisti, mutta toivoo silti. Optimistin toinen nimikin toivo on.

Huonon kohdatessaan toivoo, ettei se olisi totta. Että menisi pois, eikä tarvitsisi ajatella lain. Luikahtaisi ulos oven raosta, ennen kuin sisälle  asti ehtisikään. Saisi kuvitella, että untahan se olikin vain. Kuvitelmaa kaikki tyystin.

Hyvän kohdatessaan tahtoisi kuuluttaa koko maailmalle. Leijua kevyessä yläpilvessä. Kulmakarvat onnesta vinksallaan. Korvannipukat naurusta mutkalla. Naama revenneenä tennarina. Sitäkin se on. Odotus. Nuppu, joka kasvaa ja kehittyy. Avautuu, kun aika on, jos silloinkaan. Olettaa voit loputtomiin, varma et voi olla mistään.

Paljon on odotusta ihmisen elämässä. Jossittelua, otaksuntaa, arvailua. Tuloksetonta vatvontaa. Odotellaan lomaa, varrotaan vieraita. Ennakoidaan työtilanteita. Vuotetaan koetuloksia.  Kuolemaltakin voi lykkäystä joutua anomaan. Aprikoidaan kaiken vaikutusta kaikkeen. Määritellään asioiden kulku, ennen kuin mitään on tapahtunut.  Niin on kiire aprikoidessa, että voi unohtua elämä itsessään. No jos jotain huonoa, niin aina toki hyvääkin, sillä voihan vartoominen ihanaakin olla. Turvallinen arkipäivän ajanviete. Unettomien öiden sulostuttaja. Kuohuvien mielten kiehtova tanssiinkutsu.

Aina ei kuitenkaan odotuksensa laatua valita voi, ja joskus on asia ihmistä itseään suurempi. Jos se onni annetaan, että valinta oma on, olkoon ihminen kykeneväinen siitä nauttimaan.  

Eihän heitä nykyhetkeä hukkaan murehtimalla turhia. Godot kun ei välttämättä huomennakaan saavu. Eihän öitään valvo maalaamalla seinien piruja piiloon. Murehdi ennalta kaikkea sitä, minkä kohtalon harso vielä kätkee. 

Kellutelkoon läsnäolon keveydessä. Paistatelkoon pienessäkin auringonpaisteessa. Mitään odottamatta, hetkessä heijaten.