Kun uni ei tule

Follow my blog with Bloglovin

Sen oppii arvaamaan. Sitä ryhtyy pelkäämään. Milloin johtuu se kuun kierrosta, milloin naapurin kissan hännän asennosta. Villasukkien värikin voi vaikuttaa. Saa sille lempeästi lirkutella, uutterasti maanitella, lahjoakin kannattaa. Keinot monet ovat, mutta harvoin niistä apua saa.

On uniteetä, unituoksuja, unimusiikkia, uniharjoituksia, unimantroja, unikavereita ja unioppaita. Vaan missä on itse uni? Se tulee ja menee kuten haluaa. Ehkä piipahtaa, harvemmin viivähtää. Johtuuko stressistä, seuraustako liiasta liikunnasta, väärästä ruokavaliosta, vai ylivilkas mielikuvitusko sen aiheuttaa? Itsereflektion kehä on loputon, ja vatvominen juuri yöaikaan tuottaa tulosta aivan yhtä paljon kuin sadepisaroiden pyydystäminen mummon vanhalla siivilällä.

Usein sitä on ikävä. Unta. Vaan siihenkin jo tottuu. Huumori auttaa asiaa, Mitä mustempaa, sen parempaa. Vatvomaan ei kannata jäädä. Kansantautikin se jo on. Unettomuus. Naisilla yleisempää kuin miehillä. Joka kolmas siitä kärsii, kroonikoita kymmenen sadassa. Illanvirkuilla aamuvirkkuja hankalampaa. Periäkin sen saattaa. Altistaa sairauksille, laskee suorituskykyä, heikentää keskittymistä, immuunijärjestelmä ei pidä siitä lainkaan.

Vaje. Univaje. 

Minun uneni katosi noin kaksikymmentä vuotta sitten. Syitä olen etsinyt, ratkaisuja hakenut, mutta lopputulos on aina sama. Uni tulee, kun tulee, ja menee kuin menee. On asioita, joihin voin vaikuttaa, ja vielä enemmän niitä, joihin en voi. Yhden asian voin kuitenkin tehdä. Minä hyväksyn sen. Hyväksyn, ettei uni joka yö viivy luonani. Hyväksyn, että aamuyön tunnit ovat odottavalle pitkiä. Hyväksyn, että kehoni on kiukkuinen unettoman yön jälkeen, eikä lenkki kulje maratontahtia. Hyväksyn, että tummat silmänaluset osaltaan kertovat elämäni tarinaa. 

Lopultakin hyväksyn.

Ehkä ensi yönä nukunkin taas hyvin. Sitäkin tapahtuu.

Kun suunnitelmat muuttuvat

Follow my blog with Bloglovin

Kuinka monta kertaa olen kuullut itseni sanovan ihmisille, että älä polta itseäsi loppuun. Jos et itse ymmärrä pysähtyä, kroppasi taatusti pysäyttää sinut jossain vaiheessa. JA kuinka usein olen itse sairastunut stressaavan työkauden päätteeksi ärhäkkään flunssaan. Ammattikunnassamme kulkee sanonta `lomalla sitä on aikaa sairastaa`.

Nyt näyttää siltä ettei suutarin lapsilla ole kenkiä, tälläkään kertaa, sillä oma kroppani pysäytti minut oikein kunnolla, säikäyttikin jopa. Joululomasuunnitelmat menivät uusiksi. Tovi menee tätä katkeraa kalkkia nieleskellessä, osa lomasta tutkimuksissa juostessa.

Tälläkin kertaa joudun kääntämään katseeni työhön ja toteamaan, että olihan jotain tällaista odotettavissa. Kun pakoilee jatkuvaa väsymystä kuukaudesta toiseen, pahimmillaan vuodesta toiseen, ei oman elämänsä superihminenkään selätä elämän tosiasioita. Kaikella on rajansa.

Oman, erityisesti fyysisen, rajallisuutensa myöntäminen vain on niin vaikeaa. Ja mikä se on tuo liian syvässä istuva työmoraali, joka tuntuu menevän kaiken ohi? Aivan kaiken. Juuri kun luulee oivaltaneensa jotain itsestään, huomaakin istuvansa aivan samassa junassa, mutta vain eri vaunussa, olkoonkin, että jossain vaiheessa jokaisesta junasta loppuvat vaunut ja silloin sitä siirtynee uuteen junaan. Liian kryptistä? Ehkä, mutta niin on elämäkin. 


Siispä tämän joululoman vietän puhtaasti kotona, työasiat olen jo haudannut kenkätelineen taakse. Postitan joululahjat pohjoiseen ja soittelen sinne ahkerasti, vaikka se ei millään tavalla korvakaan läheisteni kanssa vietettyä aikaa. Verhoudun toppavaatteisiin ja menen pihalle ihmettelemään tuota valkeaa hötyä, joka viimeinkin (HURAA) peittää pihamaatamme, haistelen kuusen oksia, päivitän lintujen talviruokinnan, narskuttelen lunta kenkieni alla, halailen karvakorvaamme ja nautin hetken ajattomuudesta. Koitan irtaantua riittämättömyyden tunteesta ja löytää positiivisia puolia keskeneräisyydestä. Siitä on tämä joululoma tehty. Ja tietysti glögistä ja suklaastakin.

Väsymyksen raja

Follow my blog with Bloglovin Viime päivinä olen pohtinut paljon jaksamisen käsitettä. Mitä tarkoittaa, kun, joku sanoo, ettei enää jaksa. Ei jaksa hoitaa perhettään tai itseään, ei jaksa tehdä töitään, ei jaksa pitää kiinni oravanpyörästä, tai pahimmassa tapauksessa, ei jaksa elää.

Väsymys voidaan jakaa eri asteisiin tiloihin ja sitä voidaan määritellä hyvin monella tavalla, mutta loppuviimein väsymys on aina subjektiivinen käsite. Se voi olla fyysistä tai henkistä, jopa kyllästymistä johonkin asiaan. Milloin väsymys kroonistuu, missä kulkee väsymyksen ja uupumuksen raja?

Uutisissa puhutaan alle kolmekymppisten työväsymyksestä ja lukiolaisten uupumisesta. Omasta lukioajastani on jo vierehtänyt jo tovi, mutta olen yrittänyt muistella, kuinka itse silloin jaksoin, ja miksi aihe on nyt niin ajankohtainen. Ovatko nuoret ja nuoret aikuiset tosiaan väsyneempiä kuin esimerkiksi me 70-luvulla syntyneet aikanamme olimme, vai puhutaanko asiasta vain enemmän? Kissan nostaminen pöydälle, kun on kyse hankalista asioista, on tervettä ja tarpeellista, mutta nykyajalla on myös taipumus luoda eri sairauksista (esim syömishäiriöt) "muoti-ilmiöitä", jolloin asioiden todellinen vakavuus voi jäädä mediamyllytyksen jalkoihin. En vähättele väsymyksen yleisyyttä, päinvastoin, mutta mietin miksi he, te, me, hän, sinä, minä, olemme niin väsyneitä.

Kuulun ihmisiin, joita ei ole onnistanut unenlahjojen kanssa. Viisi tuntia jatkuvaa unta on huikea saavutus, joka toteutuu vain aniharvoin. Usein uni katkeaa 2-3 tunnin välein ja kestää kaikkiaankin vain 6-7 tuntia. Huonoimmillaan Nukkumatti viipyy mestoilla kaksi tuntia ja jatkaa matkaa. Ei lainkaan epätavallista. Sillä kuitenkin mennään ja sen on riitettävä. Puolisollani on sama dilemma, joten onneksi olemme vuosien saatossa oppineet hoitamaan omaa unettomuuttamme monin tavoin. (eivät välttämättä vastaa asiantuntijoiden suosituksia, mutta meillä ne toimivat) Päikkärit aina kun siltä tuntuu, tarpeeksi hikiliikuntaa, ehkä lasillinen konjakkia iltaisin, sauna, ja kirja unikaverina- metodit, toimivat parhaiten. Saatan toki välillä olla hiukan allerginen, kun joku erehtyy valittamaan nukkuneensa vain kuusi tuntia edellisenä yönä- ja olevansa niin loputtoman väsynyt. Ehkä niin, mutta jospa vain minäkin edes joskus...

Jotakuta vaivaa siis unettomuus, toisella perhe-elämä vie voimat, kolmas uupuu työssään - tai työstään, ja usein nämä kaikki tekijät vielä liittyvät tavalla tai toisella toisiinsa. Me reagoimme väsymykseen eri tavoin, mutta milloin väsymys on niin perinpohjaista, että se alkaa hajottaa ihmismieltä ja vaikeuttaa elämänhallintaamme. Milloin ihmisellä on oikeus ottaa aikalisä ja pysäyttää elämänsä hetkeksi?Tekisi mieli sanoa, että milloin vain, tietysti, mutta helppo se on huudella, sillä todellisuus on hiukan toinen.

Kuinka usein olet kuullut itsesi, tai jonkun toisen toteavan, `kyllä minäkin olen väsynyt, mutta... täytyy nyt vain jaksaa... sitten kun...työt eivät odota... sairastan sitten lomalla... ja omat suosikkini...kuolema kuittaa univelat, haudassa sitä joutaa lepäämään.`

Mitä ihmettä varten ihminen suorittaa omaa elämäänsä? Miksei sanonta, kerranhan sitä vain eletään,  päde tähän asiaan. Jos täällä ollaan vain kerran, niin miksi se matka pitäisi taittaa väsyneenä ja lippu puolitangossa, kun vaihtoehtona olisi hyvin levännyt ja energinen elämä. Kuinka esimerkiksi työ voi olla niin tärkeää, että ihmisen kannattaa uupua sitä tehdessä?

Olen havainnut, että ollessani jatkuvasti väsynyt, olen sekoittanut asioiden tärkeysjärjestyksen. Ne asiat, jotka tuottavat minulle ja läheisilleni iloa, ovat jääneet oravapyörän jalkoihin ja suoritan elämääni siinä uskossa, että näin minun tulee ja oletetaan toimivan. Aion pyrkiä hitaampaan elämänrytmiin ja keskitän aiempaa enemmän huomiota siihen, että minulle stressiä ja paineita tuottavat asiat pysyvät niillä tärkeysjärjestyksen portailla, jonne ne kuuluvatkin. Olen jo aloittanut, muuta eipä ole ihan yksinkertaista.

                                            Matka jatkuu. Askel kerrallaan! :)

Horrosta hereillä

Follow my blog with Bloglovin Väsyttääkö? Niin minuakin. Vuosi vuodelta syyspimeät tuntuvat jatkuvan pidempään. Vuosi vuodelta jouluvalot ilmestyvät omiinkin ikkunoihini aiemmin ja aiemmin. Yksi karistaa valottomuutta kynttilöillä, toinen ostaa etelän matkan, kolmas kirkasvalolamppuja. Minä olen päättänyt yrittää hyväksyä hämäryyden. Annan itseni vaipua talvihorrokseen. Horrostan hereillä. Toki arkea on pyöritettävä, työt hoidettava ja elämä jatkuu, mutta annan itselleni luvan olla aamuisin hieman tavallista tokkuraisempi, pikkuisen nuutunut päivisin, epäsosiaalinen milloin vaan ja makeannälkäinen koko ajan.

Hyväksyn oman mielentilani, sillä jatkuva väsymyksen pakoilu se vasta uuvuttaakin. Hämärä saa minut kaivautumaan (tavallista useammin) sohvan nurkkaan kirja kainalossa, villasukat jalassa, teekuppi kourassa- JA SE ON MUKAVAA. Vuodenajan vaihtuminen näkyy luonnossa, miksei se saisi näkyä minussakin, olenhan yksi luontokappale muiden joukossa. Minä horrostan hereillä, ja se auttaa jaksamaan. Huomaan, etten olekaan niin ärtynyt, valita väsymystäni (lähipiiri voi toki olla eri mieltä) tai sytyttele lamppuja heti kun pihalla hämärtää. Nautin luonnon tarjoamista tummista hetkistä ja annan kehon ja mielen huilata. Keinoja on monia ja hämäryyteen voi uppoutua niin sohvalla fiilistellen kuin kirpeässä syyssäässä samoillen.

Hämärän valoisa puoli

Kaiva villanutut kaapin perältä ja työnnä nenäsi pikkupakkaseen. Tallustele taivasalla ja tähyile tähtiä, kummastele kuuta.

Näe se minkä valo kätkee, mutta pimeä paljastaa.

Anna ihmetykselle aikaa, ajatuksille tilaa tulla. Hämärän suojissa mieli lepää, jos vain sallit sen. Horrosta hereillä- edes hetkittäin.