Kuuranneito

Follow my blog with Bloglovin Siellä ne sojottavat. Innokkaina harottavat. Pienet keikistelijät. Kurottavat aurinkoon kuin paksut vihreät sormet. Helmikuussa! Ilmestyivät aivan huomaamatta. Salakähmäisesti yllättivät. Krookuksia? Liljoja? Vaiko tulppaaneja? Ehkäpä narsisseja! Pulpahtelevat esiin sieltä täältä. Varhaiset vihertäjät. Tuohonko minä niitä istutin? Ja tuonnekin?  Lupaan pyhästi. Joka syksy. Kirjaan uudet (ja edellisvuotiset) ihastukseni taimivihkon sipuliosioon! Välittömästi. Tarkoin. Joka ikisen. Kuinka onkaan hienoa sitten keväällä ihastella monimuotoista väriloistoa. Nauttia lajien kirjosta ja jakaa kokemuksia muiden aiheesta innostuneiden kanssa. Vaatimattomasti hieman kehaistakin rantumpien lajien kanssa onnistumisesta. Laittaa kuva jos toinenkin puutarha ja piha- sivustolle. Mutta... Mitä nyt? Missä ovat viime syksyn merkinnät? Entä edellisvuoden? Tai sitä edellisen? Kasvaako atsalean alla White Ladya, World Peacea vai Ballerinaa? Kenties

Follow my blog with Bloglovin Tip tip tip tip. Swoosh! Talitinttien talvikatos natisee liitoksissaan ja veikeät tinttarat hyppelevät pulleina ruoka-apajan helmoissa. Suojalumi taittelee origameja puiden latvustossa, veistää patsaita katoille, teiden reunoille. Metsähiiri on löytänyt kultasuonen! Kuukausien ajan se on käynyt tahtojen taistoa kaksijalkaisen takkutukan kanssa ja voittaja on löytynyt. Nelijalkaisesta ystävästämme on tullut talipallojen maahan pudottamisen mestari. Hiirulaisen salaisissa kätköissä tuoksuvat kuivatut hedelmät, muhkeat pähkinät ja pulleat päivät. Talven selkä on taittunut. Vaikka kuljemme helmikuuta ja vielä on ensimmäisiin krookuksiin aikaa, tuoksuu kevät jo tuulessa. Se kurkistelee pilven takaa, väijyy vettä tippuvissa räystäissä ja kuiskii aamuisissa pikkupakkasissa. Valo tulvii ikkunoista, pistää vauhtia talventokkuraisiin pölyn pyyhkijöihin, hoivaa pimeän turruttamia huonekasveja. Hoputtaapa kevät nuutunutta bloggariakin hereille. Taputtelee hellästi

Follow my blog with Bloglovin Sydäntalvi on ihmisen parasta aikaa, sanoo talven lapsi ja hymyilee lumiselle tienoolle . Luonto hellii meitä satumaisella kauneudella päivästä toiseen. Maisema kylpee hyisessä tenhossa. Kevyt tuulenvire leikittää räiskäleen kokoisia lumitähtiä ja kinostaa valkoista pumpulia miehen korkuisiksi kasoiksi lasten hyppiä ja pomppia. Hiutaleiden hypnoottinen liike tuudittaa mielen ajattomaan tilaan. Kutsuu leikkimään. Tanssi kanssani ystävä. Aika ajoin kiristyvä pakkanen hemmottelee arjen uuvuttamaa esteetikkoa ja tuikuttaa miljoonia säihkyviä hileitään. Talven kuiva kylmyys nipistää poskipäät omenoiksi. Kaakaohammasta kolottaa. Varpaita palelee. Täydellistä. Lumen luonti on nautinto. Hangessa tarpominen hauskaa. On ihanaa, ettei luonto tottele meitä! Ei se välitä siitä, onko kaupungin aurauskalusto kunnossa tai vaikeuttaako lumisade liikennettä. Kun sataa, sataa. Kun paistaa, paistaa. Viimeinkin on luonais-Suomessakin luonnon eläimillä mahdolli

Vapaapäivä. Oma hetki. Hiljaisuus. Kiireettömyys. Joutenolon sietämätön ihanuus. Puhelin - jossain . Tietokone - kiinni . Tabletti - akku loppui . Viime viikolla. Tai sitä edellisellä. Missä olet? Mikset vastaa? Voitko soittaa? Mahdollisimman pian! Kiireellistä! Viime hetken peruutuksia. Ohareita. Paikalla, muttei läsnä. Toinen jalka koko ajan lähdössä seuraavaan paikkaan. Mitä tapahtui etukäteen sovituille tärskyille, joita ei tarvinnut perua neljään kertaan? Mihin katosivat vapaapäivät, jolloin työt pysyivät työpaikalla? Milloin ystävysten juttutuokiot muuttuivat somepäivitysten tykkäilyiksi ja my life is perfect selfieiksi ? Entäpä mitä tapahtui ajatusten ajelehtimiselle bussia odottaessa tai kauppajonossa?  Luoko 24 h- verkossa-elämä tunteen hetkessä elämisestä? Antaako se kokemuksen siitä, että juuri sinä olet tärkeä? Kohentaako se itsetuntoa, lisääkö yhteisöllisyyden tunnetta? Vai painavatko vaakakupissa yksinäisyys, miellyttämisen tarve, onn