Mitä sinulle kuuluu?

Takana tuhansia juostuja kilometrejä.
Kyllästymiseen asti koluttuja lenkkipolkuja.
Uusia aluevaltauksia!
Liian pitkiksi venyneitä iltalenkkejä ja väsymyksestä naukuvia reisilihaksia.
Sitä on tämä kevät ollut.











Tuntitolkulla tietokoneruudun sinivaloa.
Satoja täyteen kirjoitettuja liuskoja maailmasta, jota kukaan muu ei vielä tunne.
Toteutettuja haaveita, harppauksia kohti unelmista suurinta.
Kovaa työtä, päättäväistä tuhinaa ja takkuun harottuja hiustupsuja.
Sitäkin on tämä kevät ollut.









Seurapelejä kahden kesken.
Hämmennyksen hetkiä kauppajonossa.
Yksinäisyyden aaltoja aamun hiljaisina hetkinä.
Epätietoisuuden jatkuvaa sietämistä,
 0massa turvalliseksi luodussa kuplassani.
Poikkeuksellisen poikkeavia poikkeusoloja.






Ei tavanomaisen keskimääräistä,
eikä keskimääräisen tavanomaista.
Kaikkea sitä on tämä kevät ollut.

Mitä sinun kevääseesi kuuluu?

Kipu kasvattaa?

Follow my blog with Bloglovin

Vilahtaa ohi käenkaalimätäs. Napsivat nilkkaan mustikan punaiset varvut. Vauhdittavat suopursut kulkijan askelta yhä syvemmälle metsän siimekseen. Liikaa on kulunut aikaa edellisestä kerrasta. Missä viipynyt olet, henkäilevät aamukasteesta nuokkuvat loppukesän kukkijat. Lempeästi vetää metsä haaveilijan tuoksuvaan syliinsä. Hyväksyy ehdoitta, pyyhkii otsalta huolen häivät, sipaisee suupielestä surun jäljet. Askel liitää kevyesti kuin unessa. Mieli ja keho ovat yhtä. Vain tämä hetki. Ei väsymystä, ei kipua. Kunnes yllättäen -
Jomotus, vihlonta, polte. Yht´äkkiä tietoisuus hallitsee jokaista hengenvetoa, askelta ja ajatusta. Ei taas.

Pitkäaikainen kipu on kummallinen kaveri. Se on kuin Solsidan sarjan Ove. Elämää rajoittava tekijä, jonka kanssa ei aina tiedä itkeäkö vaiko nauraa. Hermoja raastavan raivostuttava, se on sanomattakin selvää. Sitä välttää ja väistelee. Lymyilee omissa oloissaan, vaikka tietää saavansa sen seurakseen ennen pitkää, teki mitä hyvänsä. Sinnikäskin se on. Ei omaa hippuakaan tilannetajua. Heikkoina hetkinään sen kuvittelee katoavan, mutta loppujen lopuksi siihen on totuttava. Sen seuraa vain on yksinkertaisesti siedettävä, jos aikoo elää. 

Yksi kivun katalimmista puolista on pelko. Milloin se iskee? Kauanko se tällä kertaa viipyy? Pääseekö siitä koskaan eroon? Tarjolla on kipumittareita, kiputukihenkilöitä, kipukoukkuja, kipulaastareita, kipugeelejä ja kipulääkkeitä. Kipuvalmentajiakin löytyy.
Joku saa avun heti, toiselle oikeaa hoitoa ei löydy koskaan.






Olen seurannut vierestä useamman henkilön taistelua kipuviidakossa, päivittäistä selviytymistä oman kehon pistäessä vastaan. Jatkuvan kamppailunsa lisäksi jokainen heistä on joutunut vastaamaan kysymykseen; oletko varma, ettei kipu ole vain pääsi sisällä?  Totta kai kipu on myös pään sisällä! Krooninen kipu kulkee käsi kädessä psykologisten ilmiöiden kanssa. Masennus, viha, pelko ja toivottomuus ovat kroonisen kivun vääjäämättömiä kylkiäisiä.
Ympäristöstä tuleva epäily ja arvostelu eivät tilannetta paranna. Yksi lamaantuu, toinen vääntää eteenpäin hampaat irvessä, kunnes ei enää pääse sängystä ylös. Kolmas joutuu vieroitusosastolle kipukatkaisuun, neljäs ei tahdo puhua koko asiasta. Tavalla tai toisella kipu silti hallitsee.
Mielessäni kummittelee vanha sanonta `kipu kasvattaa`. No, kasvattaako se? Jos ei tapa, tekeekö vahvemmaksi? 

Läheiseni ovat osoittaneet, että ihmismieli on ihmeellinen. Huumoria ja hämmästyttävää mielenvahvuutta löytyy mitä vaikeimpina hetkinä. 

Mind over matter, he sanovat. 

"Elämä jatkuu. Ei entisellään, mutta jatkuttava sen on." 

 " On rakennettava uusi tietoisuuden taso, joka raivaa tilaa kivun rinnalle. Siitä syntyy toivo."

Heidän neuvonsa mielessä pitäen kannan kevein mielin omat vaivani ja kolotukseni uuteen päivään. Tänään loikin metsässä kuin aropupu. Valloitan maantiet ja nautin juoksun tuomasta vapaudesta joka solullani. Huomenna voi taas olla edessä mind over matter. 

Maadoittumisen mahdottomuus

Follow my blog with Bloglovin

Maadoittuminen. Rauhoittuminen. Syventyminen.

Ajatukset laukkaavat paikasta toiseen kuin vauhkoontunut lauma villihevosia. Juuri kun ehdit istahtaa alas, oletkin jo nousemassa portaita yläkertaan, toimittamaan kuka ties mitä. Leivot kakun, järjestät vaatekaapin ja peset saunan. Keskittyminen onnistuu noin kolme sekuntia kerrallaan, ja sekin vaatii ponnistelua. Mieli heittelehtii levottomana kuin muovipullo Atlantin syysmyrskyissä.

Mitä tehdä, kun rentoutuminen ei onnistu? Ei auta torkut. Ei helpota juoksulenkki. Lasi viiniäkin menee hukkaan. Ei mitään erityistä syytä olla levoton. Kehossa ja mielessä vain vallitsee jatkuva kohina ja kuohunta.
Tunnistettavaa?


Minulle ainakin. Puutarhassa myllertäminen auttaa usein oivallisesti, vaikkakin maaliskuussa on omat haasteensa. Yleensä juoksulenkki sentään uuvuttaa lepattavan mielen, mutta joskus virtaa on liikaa. Edes suosikki tv-sarja kera sohvan ja viltin eivät tuo helpotusta. Täytyy siis turvautua lääkkeeseen, joka auttaa aina. Kurahousut jalkaan (myös karvakuonolle) ja mars pihalle. Tovin tallustelu räntäsateessa taatusti laittaa ailahtelevat ajatukset ruotuun.

Hyvinvointia ja mielenrauhaa luonnosta ystävät. Jälleen kerran. Suosittelen.

Katselin heitä. Ajatuksiani.
Pyristelivät irti.
Leijuivat ulottumattomissa.
Touhukkaina kuin hämärän herättämät tulikärpäset.
Siivet sateen kastelemat.
Kolkuttivat kyllästyneinä jo haljennutta ikkunaruutua.
"Jos avaisin, eivät antaisi kiinni", murahdin.
Sinä hymyilit.
"Kai tulevat, kun joutavat."

Astuin syliin ja kastelin varpaani.
Hengitin.

Maailma juoksijan silmin

Follow my blog with Bloglovin Kapea mäntyjen reunustama metsäpolku. Unohdettu pururata keskellä omakotitaloaluetta. Peltojen välissä mutkitteleva kärrypolku, jota reunustavat tuoksullaan huumavat niittykukat, tai talvinen silmän kantamattomiin jatkuva maantien suora. Automatka onkin muuttunut lenkkimestojen skauttaamiseksi. Ostosreissulla keho anelee meditatiivista tilaa ja endorfiineja. Maalla vietetyissä sukujuhlissa jalat hinkuvat lenkille. Kuulostaako tutulta?

´Maailma juoksijan silmin´ voi tarkoittaa hyvin monenlaisia asioita, ja yksi niistä on tapa hahmottaa ympäristöä. Uskon, että moni juoksunharrastaja joko tietoisesti tai tiedostamatta toimii aivan samoin kuin minäkin. Uudet ympäristöt houkuttavat etsimään uusia lenkkipolkuja! Silmä hakee jatkuvasti mielenkiintoisia reittejä ja joskus oikein harmittaa, jos ei ehdi kastamaan lenkkareitaan kutsuvalta näyttävällä reitillä.

Minä hahmotan maailmaa jaloillani. Olen kirmannut ristiin rastiin useissa eri maissa, kymmenissä kaupungeissa. Eksynyt sinne tänne ja raahannut karttaa mukanani tuolla ja toisaalla. Juosten voi nähdä sellaista, mikä muuten jäisi näkemättä. Matka taittuu nopeammin kuin kävellen, mutta aikaa tarkkailla ja havannoida on enemmän kuin pyörällä tai autolla liikuttaessa. Oli sitten kyseessä kiivastempoinen Central Park, verkkainen maalaistie Puolassa, vuoristoinen näköalareitti Itävallassa, tai se aina yhtä rakas kapea kinttupolku suomalaisessa metsässä, yksi asia ei muutu. Jalat eivät välitä koordinaateista, mutta mieltä ne stimuloivat huikeasti. Ja se itsessään on jo puoli juoksua! Hyvä lenkki - parempi mieli. Vai miten se meni?

Seuraavan kerran, kun lähdet uudelle paikkakunnalle, etsi uusia reittejä ja nauti muutoksesta. Niin ja tietysti, pakkaa lenkkivaatteet mukaan!

Suuri kiitos yhä jatkuvalle juoksuinnostukselleni kuuluu elämäni karvakorville (kuvassa Harpo), joista yksikään ei ole koskaan kieltäytynyt lähtemästä kanssani lenkille lumipyryyn, sateeseen tai loskakeliin. Aina löytyy intoa, joka ei taltu kovimmassakaan vastatuulessa.

Ja lenkin päätteeksi on oivallista riehua tovi lumihangessa (tekee hyvää myös aikuisikään yltäneille kaksijalkaisille) ja lopuksi piiloutua kenkäkaappiin keräilemään voimia uutta rientoa varten.


Juoksijan silmin katsottuna maailma on hiukan monimuotoisempi, paljon hikisempi ja huomattavasti hauskempi paikka.

Juoksua parhaimmillaan

Follow my blog with Bloglovin


Vapaus. Ajattomuus. Keveys. Kirkkaus. Nautinto. Vapaus valita milloin, missä ja kenen kanssa. Kokemus ajattomuudesta. Nykyhetken olemus hämärtyy, muuttuu merkityksettömäksi Askelten keveys, olemisen keveys. Ajatuksen kirkkaus. Mielipiteetön, meditatiivinen olotila.


Kun aamuhämärissä vetää ultraboostit jalkaansa, tarkistaa heijastimet ja sukeltaa keliin kuin keliin, unohtuvat alkavan päivän kiireet takuuvarmasti. Mieli on yön jäljiltä vielä lepotilassa ja lenkin aikana se saa heräillä rauhassa, tai jatkaa uinumista vielä tovin, jos tahtoo. Juoksija rekisteröi vain ympäristön ja kehon viestejä. Miltä alusta tuntuu, rullaako askel, onko hengitys vapaa, ovatko lihakset palautuneet edellisestä lenkistä?     

Olen juossut aktiivisesti lähes kaksikymmentä vuotta. Se on luonnollisin tapa liikkua, minulle. Tätä nykyä juoksen vain hyvän olon rajoissa, miútta nuorempana piti toki kokeilla rajoja, ylittää itsensä. Nyt kyse on nautinnosta, siitä että on lenkin ajan irti kaikesta muusta. Hetken täysin vapaa. Kun askel vie metsiin tai pelloille, syntyy yhteys luontoon. Kokemus omasta pienuudesta kaiken suuren keskellä, puhdas euforia. Riippumattomuuden tunne. Yhteenkuuluvuuden tunne. Asiat loksahtavat perspektiiviin. Ihminen on vain minimaalisen pieni osa maaemon suuressa, viisaassa järjestelmässä.

Sitä on juoksu minulle, parhaimmillaan. Toisenlaisiakin lenkkejä on, mutta niistä sitten joku toinen kerta. Olkoon alkava vuosi juoksun täyteinen - niissä rajoissa, jotka itse asetamme. Minäkin aion katsoa maailmaa taas hiukan enemmän juoksijan silmin. Se tarkoittaa lisää pitkäjännitteisyyttä, levollisuutta sekä riippumattomuutta, sanan positiivisessa merkityksessä. Nautitaan tuulen tuiverruksesta hiuksissamme, lumihiutaleista poskipäillämme ja ajattomasta vapaudesta, jota me kaikki tarvitsemme.

Esteetikko pulassa

Follow my blog with Bloglovin

Tänä aamuna kömmin tokkuraisena ylös sängystäni ja raotin varovasti makuuhuoneen verhoa. Esteetikko minussa koki välittömän iskun. Meitä muutaman päivän ilahduttanut ihastuttava lumikerros ja raikas pikkupakkanen olivat vain muisto enää. Vaaleanharmaa pilvimassa roikkui tummanharmaan maiseman yllä vasten sateen pieksemää sameaa näkymää. Pinnistin kaikkeni ja yritin etsiä ilon pilkahduksia. Tiaisia, pihapiirissämme liikkuvaa tummaa fasaaniurosta, talvikätköjä rakentavaa oravanpoikaa tai vaikka tuulessa huojuvaa kanervatupasta. Ei mitään. Silmäni etsiytyivät mustaan asfalttiin, kärhöjen lakastuneisiin lehtiin ja surulliseen vihreään muovipressuun, joka lepatti levottomana puuskaisessa tuulessa.

Jaahas, tällainen aamu, ajattelin. Olisi tehtävä hiukan enemmän töitä, jotta näkisin sen kauneuden, jota luonto tänäänkin tarjosi. Tiesin, että siellä se oli siellä, ainahan se oli, mieleni vain pisti kapuloita rattaisiin. Siemaisin aamukahvin ja pähkinäkookoskakkusen, jota ilman päiväni ei voi alkaa, ja kiskaisin juoksuvaatteet päälleni. En aikonut antaa harmaudelle periksi. Tuulta päin ja kohti kastuvia varpaita! Juuri sillä hetkellä oli päättäväisyys paras ase salakavalasti hiipivän apatian torjuntaan.

Vastatuuli piiskasi kasvojani ja nosti lenkkikaverini pitkät partakarvat silmille. Näky oli ihastuttava, eikä vehnäterrierimme ollut moisesta moksiskaan, nosti vain kuononsa yläilmoihin ja tutkaili aamun tuoksukavalkadia. Se ei piitannut kastuvista tassuista eikä kuraisesta vatsasta, miksi siis minäkään? Kirmasimme kapealle metsäpolulle, jota reunustavat korkeat männyt muodostivat veikeästi kiemurtelevan honkakujan. Öinen sade tuoksui märissä lehdissä ja silloin tällöin puiden takaa vilahtavat jouluvalot muistuttivat ihmisasutuksesta. Horisontti oli maalautunut utuisen punertavaksi, sekin taisteli sinnikkäästi aamun harmautta vastaan. Unohdin "haasteellisen" kelin, suljin pois liikenteen äänet, joita kantautui läheiseltä maantieltä, ja keskityin omaan hengitykseeni ja uskolliseen, leikkisään juoksukaveriini, jonka riemu ei koskaan laannu, oli keli, mikä hyvänsä.

Kotiin palattuani huomasin, kuinka kaunis hopeinen laventelipuska olikaan "talvehtivassa" perennapenkissä, miten vienosti vuorimännyn oksat tanssivat tuulessa ja koristekaalin loistavat värit pääsivät oikeuksiinsa kirkkaanvihreiden callunoiden keskellä. Siellähän se kauneus lymyili. Täytyi vain saada silmät auki!

Tänään siihen tarvittiin hiukan tarmoa, yksi vallaton vehnäterrieri ja leppoinen juoksulenkki, jonka aikana turhat murheet karisivat asfalttiin. 

Auringon kultaama aamulenkki

Follow my blog with Bloglovin
Huurteiset lehdet rahisevat tossujen alla ja hengitys huurtuu hempeiksi hattaroiksi. Koira ripistelee riemuissaan kuuran kuorruttamassa heinikossa, korvat höröllä, häntä tiukasti pystyssä. Katseeni eksyy alati tuhansiin säihkyviin jalokiviin, joita alkava talvi on viskonut ympäriinsä. Niitä on kaikkialla.

Pakkanen nipistelee ilkikurisesti poskipäissä, kurottaa kylmillä kourillaan ohkaisen juoksutakin alle. Vilu ei tunne armoa. Kiihdytän askelta ja lämpö tulvii kehoon. On helppo hengittää. Valitsen jokivarsireitin, tällaisina aamuina sen voima on hypnoottinen. Aamuaurinko kylvettää rantakoivikkoa kultaisessa valossaan saaden talitintit villiintymään.

Luonnon äänet ovat parasta juoksumusiikkia. Koiran kynsien ripinä jäistä maanpintaa vasten, karvaisen kuonon tuhina tuhansien hajujen melskeessä. Tuulessa huojuvat jäiset oksat, pakkasen rapsahtelu puiden rungoilla, jäätyvän veden ritinä. Niin- ja tietysti ne talitintit, punatulkut, varpuset, ja höyheniään pörröttävät sinitiaiset ja hippiäiset ja kaikki pienet ja suuremmatkin kulkijat.

On aivan pakko pysähtyä ja kuunnella hetki luonnon äänten täyttämää hiljaisuutta. Painan otsan koivun runkoa vasten, ja hengitän. On rauhallista. Koira tuhahtaa tyytymättömänä, mennään jo, se sanoo, on niin paljon tutkittavaa, älä viivyttele. Naurahdan ja pyrähdän juoksuun, matka jatkuu. Karvakuono on tyytyväinen.

Askel kulkee kepeästi ja venytän lenkkiä kilometrillä tai kahdella, ehkä kolmella. Lopetin matkan ja sykkeen mittaamisen jo vuosia sitten. Kun numeroista tuli liian tärkeitä päätin unohtaa ne kokonaan. Oma hengitys on mitä parahin mittari ja jalat kartoittavat matkantekoa paremmin kuin mikään muu.

Kiristän vauhtia lenkin viimeiselle osuudelle. Nautin vapauden tunteesta. Koira riehaantuu leikkimään, olemme kotona ennen kuin huomaankaan. Etupihan pihlajat tervehtivät tulijoita ja kanervat keinuttavat kukintojaan hennossa tuulenvireessä. Aurinko sokaisee silmät. Ihana valo! Karvakorvan kuono on huurteesta valkoinen, häntä heiluu kutsuvasti. Tule tule, leikitäänhän vielä hetki. Nappaan pallon maasta, aamusuihku saa nyt odottaa tovin.

Hyvinvointia luonnosta, valopilkkuja väsymykseen

Follow my blog with Bloglovin Kaunista huomenta! Jälleen yksi pimeä marraskuun aamu täynnä odotusta. Kurkistaako aurinko tänään pilviverhon takaa ja sallii meidän nauttia paljon kaivatusta valohoidosta? Ehkä, sillä tänään on vapaapäivä. Kokonainen päivä aikaa itselle ja kaikelle mukavalle. Juoksulenkki karvamukulan kanssa, puutarhan syyshoitoa, jouluvalojen etsimistä ja tietysti, uuden blogin suunnittelua!

Tervetuloa kanssani tutkimusmatkalle jonnekin arkikiireiden ja oman mielen syövereihin. Ajatus tämän blogin perustamisesta syntyi, kun huomasin kadottaneeni itseni työpaineiden, ympäristömurheiden ja jatkuvan väsymyksen melankolialoukkuun. Mitä oli tapahtunut minulle, elämää, luontoa ja juoksua rakastavalle luonnonlapselle, joka joskus muinoin puhkui energiaa? Tuntui, (ja vieläkin välillä tuntuu), että laahustin päivästä toiseen, työprojektista toiseen, ja suoritin kaikkea sitä, mitä minulta odotettiin. Huomasin horjuvani työuupumuksen huteralla harjanteella, jolta pudottuaan mikään ei enää tunnu miltään. Oli aika toimia, ja tiesin, mistä aloittaa. Sieltä, missä tunnen aina olevani kotona - luonnosta.

Oli kyse sitten metsästä, omasta pienestä puutarhapläntistä, tai vaikkapa naapurin pellonreunasta, jossa takiaiset tarraavat housunlahkeeseen, on luonto minulle aina paikka rauhoittua ja hengittää vapaasti. Kun olen yhteydessä sen alkukantaiseen elämänvoimaan, olen yhteydessä itseeni. Aloitan tässä blogissa matkan, johon mahtuu varmasti niin riemun hetkiä, kuin melankoliaakin, kaikkea sitä, mistä elämä koostuu.

Usva nousee pellon laitaan, kietoo syksyn riisumat varret viileään syleilyynsä ja huurteinen korsimeri lepää vaienneena marraskuisessa aamussa. Laonneena se odottaa. Kaiken keskellä. Siellä se lepää. Yksinäinen. Karikossa, merkityksensä menettäneenä.

                      ”Odotatko”, se kuiskaa.

                      

                      On se ajan repimä, säiden sävyttämä, matkaajien muokkaama ja pian jo katoaa jalkoihin hiipuvan elämän. Äänetönnä toistaa samaa. Leijuu kuiskauksena pellon yllä, pyöristää karikoiden kulmat kysymyksillään. 

                      ”Odotatko?”

Turhaan herättelee aurinko ruohoraasuja säteillään. Se on unohtanut, että on jälleen syksy.

"Varmasti", minä vastaan, ja uskallan jo hymyillä.