Kadotettua sananvastuuta etsimässä

Follow my blog with Bloglovin

Avasin tietokoneen ja suppailin sosiaalisen median laineilla. Olen yleensä melko ranttu reittivalinnoissani, liikun vain hyväksi havaitsemillani uomilla, mutta kesälomalla kun olen, tein muutaman yllättävän suunnanvaihdoksen. Ensi alkuun meloin tuttuun tapaani leppoisasti puutarhasivustoilla, sitten tasapainottelinkin jo koirakeskusteluissa. Yllättäen horjahdin ilmastonmuutosdebaatin pyörteessä ja lopulta mulahdin poliitiikan raivoisaan koskeen ja iskin pääni kiveen. Voi minua onnetonta, pitäisihän se jo tietää paremmin. Kypärä päähän, joka kerta!

Kivistäviä ohimoitani hieroen suljin tietokoneen ja istuin kiukusta täristen sohvalle ärisemään.  Käkisin ja kiehuin kulmat kurtussa, kiristelin poskilihaksiani, puristin vettä märistä pöksyistäni ja pettyneenä katselin ruhjoutunutta lautaani. Vihapuhe oli jälleen tehnyt tehtävänsä. Olisin vain halunnut harmittomasti katsella kauniita kuvia, jakaa ihastuksen tunteita minua miellyttävistä asioista ja käydä asiallista, vaikkakin tunteikasta, keskustelua muiden samanmielisten kanssa. Toisin sanoen, olisin halunnut olla hyvällä tuulella, mutta kuinkas sitten kävikään...

Sananvapaus, tuo jokaisen kansalaisen perusoikeus saattaa itsensä ja mielipiteensä kaiken kansan kuultavaksi, näytti jälleen nurjan puolensa. Oikeus, jota toiset käyttävät hanakammin kuin toiset. Vapaus, joka sosiaalisen median räjähdysmäisen kasvun myötä sai aivan uudet kasvot. Sormeni eivät edes ehtineet kommenttikenttään, kun jähmetyin seuraamaan keskustelun kulkua. Kuinka tylysti, herjaten ja ihmisarvoa alentavasti voikaan toisen ihmisen kirjoitukseen vastata?

Vääränlaisesta kukkakuvasta saa ivaa niskaansa, koiranpentua innoissaan odottava perheenäiti joutuu tarvikehifistelijöiden hyökkäyksen kohteeksi ja turvekeskustelua kommentoiva vanhus astuu varsinaiseen miinakenttään. Vihapuhe ja sen monet eri muodot tunkeutuvat kaikille elämän osa-alueille. Mikä on tämä valtava henkisen pahoinvoinnin tulva, jolla tieten tahtoen loukataan eri ihmisryhmiä, kansallisuuksia ja arvomaailmoja? Yleisellä ja yksityisellä tasolla. Enää ei ole kyse mielensä pahoittamisesta, vaan tarkoituksellisesti toisen ihmisen loukkaamisesta. Missä ovat hyvät tavat ja maalaisjärki?


Elämme jatkuvassa debaatissa siitä, mitä saa, ja mitä ei saa, sanoa. Aina joku loukkaantuu, joku provosoituu. Usein kaunis ja positiivinenkin asia saadaan kääntymään negatiiviseksi. Sananvapaus, oikeus, jonka puolesta ympäri maailmaa yhä taistellaan, on menettämässä arvoaan! Entäpä sananvastuu? Jokainen kirjoitettu sana jää elämään. Jokainen. Vihapuhe on vaarallinen ilmiö, eikä sen syövereissä kalleimmastakaan suppaussetistä ole mitään hyötyä. Kypärä suojaa ruhjeilta, mutta asennevammaa vastaan siitä ei ole apua. Viha synnyttää vihaa.



En ole tekopirteyden ystävä. Ruusunpunaiset lasit heitin kaappiin jo nuoruusvuosinani ja mielipiteitä minulla riittää joka lähtöön. Sammakoitakin suustani aika ajoin pääsee. Negaatiota ei kuitenkaan maailmaan turhaan tarvitse lietsoa. Uhkailu, kiristys ja solvaaminen tuskin kuuluvat yleisesti tunnustettuihin kansalaisoikeuksiin? Minä aion jatkossa olla yhä tarkempi suppailureittien valinnoissa. Suihkin vauhdilla, katsettani kääntämättä, pahan olon levittäjien ohitse, pujottelen riitapukareiden välistä kuin pullonokkadelfiini ja hidastan vasta asiallisen keskustelun suvannossa.

Nautinnollista somesuppailua kesäpäivien ratoksi meille kaikille!

Eläköön sananvapaus ja -vastuu!

Suomalaisen luontoa etsimässä...

On se kumma. Se on kyllä niin kumma. Kun kävelee suomalainen kadulla, pitää hän katseensa visusti ohikulkevissa maisemissa, koiran hännänpäässä, vastaantulevan henkilön kengissä tai vaikkapa ohiajavan auton takavaloissa. Koivun latvasta tulee erittäin nopeasti varsin kiinnostava, eikä asfalttia voi koskaan tuijotella liikaa. Vastaantulija todetaan jo hyvän matkan päästä, mutta mitä lähemmäksi päästään, sitä etäisimmiksi käydään. Katsekontakti, niin sattuessaan, on erittäin harvinainen. Jos niin kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä käy, vilkaistaan vain nopeasti, lähes huomaamattomasti, naama coolisti peruslukemilla, ja käännetään katse saman tien tärkeämpien asioiden puoleen. (katso yllä mainitut kengät, asfaltti, takavalot ym.)

Annappa olla, kun suomalaisen laittaa metsään tai mihin tahansa luontopolulle, niin jo vain tunnelma muuttuu. Vastaantulijoita tervehditään ilolla, hillityllä hymyllä vähintäänkin. Pelkkä pään nyökkäys olisi töykeää, ääneti ohittaminen tavatonta. Ilmassa on selkeästi yhteisöllisyyden tuntua. Mitäs me reippailijat, luonnonystävät, terveellisen elämän vaalijat, jotka vielä metsistämme ja niityistämme välitämme. Tietäväisesti nyökytellään vallitsevan yhteisymmärryksen merkiksi, vaihdetaan ehkä sana, toinenkin. Säästä ainakin, kuuluuhan se asiaan. Mitä haastavampi keli, sitä vahvempi on yhteenkuuluvuuden tunne. 

Vaan eipä tervehdi suomalainen ruokakaupassa tapaamiaan henkilöhahmoja. Kulkee totisena kärryjään tuuppien, tunkee maitohyllyllä ruuhkan läpi vuoroaan odottamatta, kiroilee juusto-osastolla muiden hitautta, jättää edamit ostamatta ja painelee niska kyyryssä kassajonoon. Ei nosta katsetta banaanihyllyä korkeammalle, ei lorvaile karkkikäytävällä, eikä varsinkaan ota turhaa kontaktia kanssajonottajiin. Kassaneitiä hyvin pikaisesti vilkaisee, kun kuitti käteen työnnetään. Kuuluuhan se kohteliaisiin käytöstapoihin! 

Metsälenkillä on tilanne toinen. Vastaantulijoiden asiat kyllä tiedetään, joskus paremmin kuin omien perheenjäsenten. Kenellä on koiraa, kenellä kissaa, chinchillaa. Ketä vaivaa kihti, kuka flunssasta toipuu. Ketkä remontin tekivät, mitä maksoi, ja ennen kaikkea, löikö Mörkö sisään? Yhdessä toivotellaan, voivotellaankin, mutta kyllä metsälenkki vaivan kuin vaivan hoitaa! Ja tarvitsee suomalainen saunan lisäksi toisenkin paikan yhteisöllisyyden kokemiseen. Havunneulasten peittämiltä poluilta ja niittyleinikkien valloittamilta penkereiltä se löytyy. Kokeilkaa vaikka!

Follow my blog with Bloglovin