Kipu kasvattaa?

Follow my blog with Bloglovin

Vilahtaa ohi käenkaalimätäs. Napsivat nilkkaan mustikan punaiset varvut. Vauhdittavat suopursut kulkijan askelta yhä syvemmälle metsän siimekseen. Liikaa on kulunut aikaa edellisestä kerrasta. Missä viipynyt olet, henkäilevät aamukasteesta nuokkuvat loppukesän kukkijat. Lempeästi vetää metsä haaveilijan tuoksuvaan syliinsä. Hyväksyy ehdoitta, pyyhkii otsalta huolen häivät, sipaisee suupielestä surun jäljet. Askel liitää kevyesti kuin unessa. Mieli ja keho ovat yhtä. Vain tämä hetki. Ei väsymystä, ei kipua. Kunnes yllättäen -
Jomotus, vihlonta, polte. Yht´äkkiä tietoisuus hallitsee jokaista hengenvetoa, askelta ja ajatusta. Ei taas.

Pitkäaikainen kipu on kummallinen kaveri. Se on kuin Solsidan sarjan Ove. Elämää rajoittava tekijä, jonka kanssa ei aina tiedä itkeäkö vaiko nauraa. Hermoja raastavan raivostuttava, se on sanomattakin selvää. Sitä välttää ja väistelee. Lymyilee omissa oloissaan, vaikka tietää saavansa sen seurakseen ennen pitkää, teki mitä hyvänsä. Sinnikäskin se on. Ei omaa hippuakaan tilannetajua. Heikkoina hetkinään sen kuvittelee katoavan, mutta loppujen lopuksi siihen on totuttava. Sen seuraa vain on yksinkertaisesti siedettävä, jos aikoo elää. 

Yksi kivun katalimmista puolista on pelko. Milloin se iskee? Kauanko se tällä kertaa viipyy? Pääseekö siitä koskaan eroon? Tarjolla on kipumittareita, kiputukihenkilöitä, kipukoukkuja, kipulaastareita, kipugeelejä ja kipulääkkeitä. Kipuvalmentajiakin löytyy.
Joku saa avun heti, toiselle oikeaa hoitoa ei löydy koskaan.






Olen seurannut vierestä useamman henkilön taistelua kipuviidakossa, päivittäistä selviytymistä oman kehon pistäessä vastaan. Jatkuvan kamppailunsa lisäksi jokainen heistä on joutunut vastaamaan kysymykseen; oletko varma, ettei kipu ole vain pääsi sisällä?  Totta kai kipu on myös pään sisällä! Krooninen kipu kulkee käsi kädessä psykologisten ilmiöiden kanssa. Masennus, viha, pelko ja toivottomuus ovat kroonisen kivun vääjäämättömiä kylkiäisiä.
Ympäristöstä tuleva epäily ja arvostelu eivät tilannetta paranna. Yksi lamaantuu, toinen vääntää eteenpäin hampaat irvessä, kunnes ei enää pääse sängystä ylös. Kolmas joutuu vieroitusosastolle kipukatkaisuun, neljäs ei tahdo puhua koko asiasta. Tavalla tai toisella kipu silti hallitsee.
Mielessäni kummittelee vanha sanonta `kipu kasvattaa`. No, kasvattaako se? Jos ei tapa, tekeekö vahvemmaksi? 

Läheiseni ovat osoittaneet, että ihmismieli on ihmeellinen. Huumoria ja hämmästyttävää mielenvahvuutta löytyy mitä vaikeimpina hetkinä. 

Mind over matter, he sanovat. 

"Elämä jatkuu. Ei entisellään, mutta jatkuttava sen on." 

 " On rakennettava uusi tietoisuuden taso, joka raivaa tilaa kivun rinnalle. Siitä syntyy toivo."

Heidän neuvonsa mielessä pitäen kannan kevein mielin omat vaivani ja kolotukseni uuteen päivään. Tänään loikin metsässä kuin aropupu. Valloitan maantiet ja nautin juoksun tuomasta vapaudesta joka solullani. Huomenna voi taas olla edessä mind over matter.