Päivä jolloin kaikki muuttui?

Follow my blog with Bloglovin

Tulee päivä, jolloin osa muistoistasi muuttuu yksityisiksi. Aamu, jona olet ainoa, joka muistaa. Ilta, jolloin menetys lyö leiman muistijälkiisi ja tiedät ettei vastaavanlaisia enää tule. Hetki, jolloin yksi aikakausi päättyy ja jälleen yhden ihmisen elo kiteytyy loisteeksi taivaan tähtikartastoon. 

Aina se tulee, se päivä. Ei kysy hetkeä, eikä siihen koskaan ole valmis, vaikka kuinka luulee varautuneensa. Kummallinen se on. Se päivä. Lopullinen. Kaikki muuttuu, eikä mikään muutu. Elämä jatkuu. Sinun, minun, heidän, meidän, teidän, vaan ei hänen. 

Yksi on joukosta poissa.

Elämään se muistuttaa. Menetys. Läsnäoloon juuri nyt. Iloitsemaan harmaistakin aamuista, rakkaiden ihmisten hymystä, karvakorvan märästä pususta suoraan suulle, sekä lintulaudalle pyrähtäneestä tempperamenttisesta sinitiaisesta, jonka mielestä koko kirsikkapuu kuuluu vain ja ainoastaan hänelle. 

Menetys on kummajainen. Niin yksityinen, eikä kuitenkaan oma. Jaettu, mutta silti itse harteillaan kannettava. Sitä voi selittää loputtomiin, paeta sanoihin, kätkeä sivulauseisiin, mutta eroon siitä ei pääse kuin kohtaamalla sen kasvotusten. Tuijottamalla syvälle silmiin ja hyväksymällä sen mukanaan tuoma muutos. 

Menneisyytemme on joukko muistojen sirpaleita, jotka ajan saatossa kiinnittyvät toisiinsa, haluamallaan tavalla, ja rakentavat elämämme palapeliä, sellaisena kuin me sen näemme. Toisissa palasissa tuikkii jo tähti, toiset vielä huokuvat elämää.