Henkisesti hengästynyt
Follow my blog with Bloglovin
Kaunista huomenta. Taivas on kirkas ja lämpötila huitelee viiden asteen hujakoilla. Ilmassa on lupaus viileämmistä keleistä. Pohjoisen tyttönä odotan jo kovin talvea tulevaksi, mutta nämä lounais-Suomen "talvet" ovat tunnetusti aika leutoja ja vetisiä. No, jaksan silti toivoa.
Olen viime aikoina pohtinut paljon hiljaisuutta. Hiljaisuutta, joka kumpuaa meistä itsestämme , ja hiljaisuutta (tai sen vastakohtaa), jota ympäristömme heijastaa. Minulle sisäinen hiljaisuus on mielenrauhaa, kykyä laskeutua hetkeen, ja jälleen kerran, hengittää. Ulkoinen hiljaisuus tai äänisaaste voi olla yhtä lailla konkreettista ääntä, kuin `henkistä meteliäkin`.
Meitä ympäröi hektinen maailma, eikä se sovi kaikille. Joskus pohdin, sopiiko se todellisuudessa kenellekään. Me juoksemme paikasta toiseen, hyppäämme ihmisestä toiseen, työtehtävästä toiseen. Jaamme huomiotamme joka suuntaan, elämme bittitodellisuudessa, luomme ihanneminää sosiaalisessa mediassa ja rakennamme omaa hyvinvointiamme ulkoisilla asioilla. Ekstroverttius on in, tehokkuus on must. Olemme henkisesti hengästyneitä. Sellaisessa elämänmenossa ja "sykkeessä" ei hiljaisuudella ole sijaa.
Joinakin päivinä tuntuu siltä, että mieli ei kerta kaikkiaan rauhoitu hetkeksikään. Tapaan sanoa, että `päässäni on ruuhkaa`. Uni ei iltaisin tule, päänsisäinen kela vain rullaa eteenpäin kaikkia niitä asioita, joita täytyy tehdä, tai joita tuli tehtyä. Koko ajan on tehtävä jotain, vaikka kokee olevansa loputtoman väsynyt. Lepokaan ei auta. Meitä ympäröivä yhteiskunta, eli me, ihannoimme aikaansaavaa, aktiivista ja sosiaalista elämäntapaa, tai ainakin mielikuvaa siitä. Harvan meistä se kuitenkaan tekee onnelliseksi. Se ajaa meidät kauemmaksi itsestämme, ja kun olemme irti itsestämme, olemme yksin, eikä siihen yksinäisyyteen auta muiden ihmisten seura. Se on korjattavissa ainoastaan sisältä käsin.
Minulle nsimmäinen askel oli löytää keino, jonka avulla saatoin pysähtyä edes hetkeksi. Palasin kirjoittamisen pariin ja löysin laulujen sanoittamisen. Se oli tarpeeksi lyhytjännitteistä silloin, kun mieli ei kyennyt rauhoittuman pidempien tekstien äärelle. Melankoliani purkaminen paperille oli puhdistavaa ja auttoi muistamaan, että kaikki kokemamme tunteet ovat universaaleja, aina löytyy kohtalotovereita. Aina. Kun omaa melankoliaansa on työstänyt paperille (tai ruudulle) aikansa, huomaa, että sinne alkaa hiipiä myös ilon pilkahduksia. Riemu nostaa päätään yllättävissä paikoissa ja pistää hymyilyttämään silloinkin, kun sitä ei osaa lainkaan odottaa.
Olen viime aikoina pohtinut paljon hiljaisuutta. Hiljaisuutta, joka kumpuaa meistä itsestämme , ja hiljaisuutta (tai sen vastakohtaa), jota ympäristömme heijastaa. Minulle sisäinen hiljaisuus on mielenrauhaa, kykyä laskeutua hetkeen, ja jälleen kerran, hengittää. Ulkoinen hiljaisuus tai äänisaaste voi olla yhtä lailla konkreettista ääntä, kuin `henkistä meteliäkin`.
Meitä ympäröi hektinen maailma, eikä se sovi kaikille. Joskus pohdin, sopiiko se todellisuudessa kenellekään. Me juoksemme paikasta toiseen, hyppäämme ihmisestä toiseen, työtehtävästä toiseen. Jaamme huomiotamme joka suuntaan, elämme bittitodellisuudessa, luomme ihanneminää sosiaalisessa mediassa ja rakennamme omaa hyvinvointiamme ulkoisilla asioilla. Ekstroverttius on in, tehokkuus on must. Olemme henkisesti hengästyneitä. Sellaisessa elämänmenossa ja "sykkeessä" ei hiljaisuudella ole sijaa.
Joinakin päivinä tuntuu siltä, että mieli ei kerta kaikkiaan rauhoitu hetkeksikään. Tapaan sanoa, että `päässäni on ruuhkaa`. Uni ei iltaisin tule, päänsisäinen kela vain rullaa eteenpäin kaikkia niitä asioita, joita täytyy tehdä, tai joita tuli tehtyä. Koko ajan on tehtävä jotain, vaikka kokee olevansa loputtoman väsynyt. Lepokaan ei auta. Meitä ympäröivä yhteiskunta, eli me, ihannoimme aikaansaavaa, aktiivista ja sosiaalista elämäntapaa, tai ainakin mielikuvaa siitä. Harvan meistä se kuitenkaan tekee onnelliseksi. Se ajaa meidät kauemmaksi itsestämme, ja kun olemme irti itsestämme, olemme yksin, eikä siihen yksinäisyyteen auta muiden ihmisten seura. Se on korjattavissa ainoastaan sisältä käsin.
Minulle nsimmäinen askel oli löytää keino, jonka avulla saatoin pysähtyä edes hetkeksi. Palasin kirjoittamisen pariin ja löysin laulujen sanoittamisen. Se oli tarpeeksi lyhytjännitteistä silloin, kun mieli ei kyennyt rauhoittuman pidempien tekstien äärelle. Melankoliani purkaminen paperille oli puhdistavaa ja auttoi muistamaan, että kaikki kokemamme tunteet ovat universaaleja, aina löytyy kohtalotovereita. Aina. Kun omaa melankoliaansa on työstänyt paperille (tai ruudulle) aikansa, huomaa, että sinne alkaa hiipiä myös ilon pilkahduksia. Riemu nostaa päätään yllättävissä paikoissa ja pistää hymyilyttämään silloinkin, kun sitä ei osaa lainkaan odottaa.
 |
Hide them under the bed
All your broken words
Your abandoned wishes
Thousand invincible lovebirds
(ote kirjoittamastani kappaleesta Dustbunnies)
Kommentit
Lähetä kommentti