Hyvinvointia luonnosta, valopilkkuja väsymykseen

Follow my blog with Bloglovin Kaunista huomenta! Jälleen yksi pimeä marraskuun aamu täynnä odotusta. Kurkistaako aurinko tänään pilviverhon takaa ja sallii meidän nauttia paljon kaivatusta valohoidosta? Ehkä, sillä tänään on vapaapäivä. Kokonainen päivä aikaa itselle ja kaikelle mukavalle. Juoksulenkki karvamukulan kanssa, puutarhan syyshoitoa, jouluvalojen etsimistä ja tietysti, uuden blogin suunnittelua!

Tervetuloa kanssani tutkimusmatkalle jonnekin arkikiireiden ja oman mielen syövereihin. Ajatus tämän blogin perustamisesta syntyi, kun huomasin kadottaneeni itseni työpaineiden, ympäristömurheiden ja jatkuvan väsymyksen melankolialoukkuun. Mitä oli tapahtunut minulle, elämää, luontoa ja juoksua rakastavalle luonnonlapselle, joka joskus muinoin puhkui energiaa? Tuntui, (ja vieläkin välillä tuntuu), että laahustin päivästä toiseen, työprojektista toiseen, ja suoritin kaikkea sitä, mitä minulta odotettiin. Huomasin horjuvani työuupumuksen huteralla harjanteella, jolta pudottuaan mikään ei enää tunnu miltään. Oli aika toimia, ja tiesin, mistä aloittaa. Sieltä, missä tunnen aina olevani kotona - luonnosta.

Oli kyse sitten metsästä, omasta pienestä puutarhapläntistä, tai vaikkapa naapurin pellonreunasta, jossa takiaiset tarraavat housunlahkeeseen, on luonto minulle aina paikka rauhoittua ja hengittää vapaasti. Kun olen yhteydessä sen alkukantaiseen elämänvoimaan, olen yhteydessä itseeni. Aloitan tässä blogissa matkan, johon mahtuu varmasti niin riemun hetkiä, kuin melankoliaakin, kaikkea sitä, mistä elämä koostuu.

Usva nousee pellon laitaan, kietoo syksyn riisumat varret viileään syleilyynsä ja huurteinen korsimeri lepää vaienneena marraskuisessa aamussa. Laonneena se odottaa. Kaiken keskellä. Siellä se lepää. Yksinäinen. Karikossa, merkityksensä menettäneenä.

                      ”Odotatko”, se kuiskaa.

                      

                      On se ajan repimä, säiden sävyttämä, matkaajien muokkaama ja pian jo katoaa jalkoihin hiipuvan elämän. Äänetönnä toistaa samaa. Leijuu kuiskauksena pellon yllä, pyöristää karikoiden kulmat kysymyksillään. 

                      ”Odotatko?”

Turhaan herättelee aurinko ruohoraasuja säteillään. Se on unohtanut, että on jälleen syksy.

"Varmasti", minä vastaan, ja uskallan jo hymyillä.