Esteetikko pulassa
Follow my blog with Bloglovin
Tänä aamuna kömmin tokkuraisena ylös sängystäni ja raotin varovasti makuuhuoneen verhoa. Esteetikko minussa koki välittömän iskun. Meitä muutaman päivän ilahduttanut ihastuttava lumikerros ja raikas pikkupakkanen olivat vain muisto enää. Vaaleanharmaa pilvimassa roikkui tummanharmaan maiseman yllä vasten sateen pieksemää sameaa näkymää. Pinnistin kaikkeni ja yritin etsiä ilon pilkahduksia. Tiaisia, pihapiirissämme liikkuvaa tummaa fasaaniurosta, talvikätköjä rakentavaa oravanpoikaa tai vaikka tuulessa huojuvaa kanervatupasta. Ei mitään. Silmäni etsiytyivät mustaan asfalttiin, kärhöjen lakastuneisiin lehtiin ja surulliseen vihreään muovipressuun, joka lepatti levottomana puuskaisessa tuulessa.
Jaahas, tällainen aamu, ajattelin. Olisi tehtävä hiukan enemmän töitä, jotta näkisin sen kauneuden, jota luonto tänäänkin tarjosi. Tiesin, että siellä se oli siellä, ainahan se oli, mieleni vain pisti kapuloita rattaisiin. Siemaisin aamukahvin ja pähkinäkookoskakkusen, jota ilman päiväni ei voi alkaa, ja kiskaisin juoksuvaatteet päälleni. En aikonut antaa harmaudelle periksi. Tuulta päin ja kohti kastuvia varpaita! Juuri sillä hetkellä oli päättäväisyys paras ase salakavalasti hiipivän apatian torjuntaan.
Vastatuuli piiskasi kasvojani ja nosti lenkkikaverini pitkät partakarvat silmille. Näky oli ihastuttava, eikä vehnäterrierimme ollut moisesta moksiskaan, nosti vain kuononsa yläilmoihin ja tutkaili aamun tuoksukavalkadia. Se ei piitannut kastuvista tassuista eikä kuraisesta vatsasta, miksi siis minäkään? Kirmasimme kapealle metsäpolulle, jota reunustavat korkeat männyt muodostivat veikeästi kiemurtelevan honkakujan. Öinen sade tuoksui märissä lehdissä ja silloin tällöin puiden takaa vilahtavat jouluvalot muistuttivat ihmisasutuksesta. Horisontti oli maalautunut utuisen punertavaksi, sekin taisteli sinnikkäästi aamun harmautta vastaan. Unohdin "haasteellisen" kelin, suljin pois liikenteen äänet, joita kantautui läheiseltä maantieltä, ja keskityin omaan hengitykseeni ja uskolliseen, leikkisään juoksukaveriini, jonka riemu ei koskaan laannu, oli keli, mikä hyvänsä.
Kotiin palattuani huomasin, kuinka kaunis hopeinen laventelipuska olikaan "talvehtivassa" perennapenkissä, miten vienosti vuorimännyn oksat tanssivat tuulessa ja koristekaalin loistavat värit pääsivät oikeuksiinsa kirkkaanvihreiden callunoiden keskellä. Siellähän se kauneus lymyili. Täytyi vain saada silmät auki!
Tänään siihen tarvittiin hiukan tarmoa, yksi vallaton vehnäterrieri ja leppoinen juoksulenkki, jonka aikana turhat murheet karisivat asfalttiin.
Tänä aamuna kömmin tokkuraisena ylös sängystäni ja raotin varovasti makuuhuoneen verhoa. Esteetikko minussa koki välittömän iskun. Meitä muutaman päivän ilahduttanut ihastuttava lumikerros ja raikas pikkupakkanen olivat vain muisto enää. Vaaleanharmaa pilvimassa roikkui tummanharmaan maiseman yllä vasten sateen pieksemää sameaa näkymää. Pinnistin kaikkeni ja yritin etsiä ilon pilkahduksia. Tiaisia, pihapiirissämme liikkuvaa tummaa fasaaniurosta, talvikätköjä rakentavaa oravanpoikaa tai vaikka tuulessa huojuvaa kanervatupasta. Ei mitään. Silmäni etsiytyivät mustaan asfalttiin, kärhöjen lakastuneisiin lehtiin ja surulliseen vihreään muovipressuun, joka lepatti levottomana puuskaisessa tuulessa.
Jaahas, tällainen aamu, ajattelin. Olisi tehtävä hiukan enemmän töitä, jotta näkisin sen kauneuden, jota luonto tänäänkin tarjosi. Tiesin, että siellä se oli siellä, ainahan se oli, mieleni vain pisti kapuloita rattaisiin. Siemaisin aamukahvin ja pähkinäkookoskakkusen, jota ilman päiväni ei voi alkaa, ja kiskaisin juoksuvaatteet päälleni. En aikonut antaa harmaudelle periksi. Tuulta päin ja kohti kastuvia varpaita! Juuri sillä hetkellä oli päättäväisyys paras ase salakavalasti hiipivän apatian torjuntaan.
Vastatuuli piiskasi kasvojani ja nosti lenkkikaverini pitkät partakarvat silmille. Näky oli ihastuttava, eikä vehnäterrierimme ollut moisesta moksiskaan, nosti vain kuononsa yläilmoihin ja tutkaili aamun tuoksukavalkadia. Se ei piitannut kastuvista tassuista eikä kuraisesta vatsasta, miksi siis minäkään? Kirmasimme kapealle metsäpolulle, jota reunustavat korkeat männyt muodostivat veikeästi kiemurtelevan honkakujan. Öinen sade tuoksui märissä lehdissä ja silloin tällöin puiden takaa vilahtavat jouluvalot muistuttivat ihmisasutuksesta. Horisontti oli maalautunut utuisen punertavaksi, sekin taisteli sinnikkäästi aamun harmautta vastaan. Unohdin "haasteellisen" kelin, suljin pois liikenteen äänet, joita kantautui läheiseltä maantieltä, ja keskityin omaan hengitykseeni ja uskolliseen, leikkisään juoksukaveriini, jonka riemu ei koskaan laannu, oli keli, mikä hyvänsä.
Kotiin palattuani huomasin, kuinka kaunis hopeinen laventelipuska olikaan "talvehtivassa" perennapenkissä, miten vienosti vuorimännyn oksat tanssivat tuulessa ja koristekaalin loistavat värit pääsivät oikeuksiinsa kirkkaanvihreiden callunoiden keskellä. Siellähän se kauneus lymyili. Täytyi vain saada silmät auki!
Tänään siihen tarvittiin hiukan tarmoa, yksi vallaton vehnäterrieri ja leppoinen juoksulenkki, jonka aikana turhat murheet karisivat asfalttiin.
Kommentit
Lähetä kommentti