Elämää arvokkaampi

Follow my blog with Bloglovin

Ihminen. Eläin. "Hyvin"vointi. Tila. Luonnon tila. Luonnollinen. Luonnoton. Ristiriitainen.

Todellisuus.

Maailma suorastaan kuhisee eläinrakkaita ihmisiä. Me suomalaiset rakastamme luontoa ja sen eläimistöä, niissä rajoissa kuin se meille sopii. Lemmikkieläinbisnes kukoistaa ja muokkaamme karvaisista (ja karvattomista) ystävistämme itsemme kopioita ja panostamme eläinystäviimme rahallisesti enemmän kuin koskaan aiemmin. Ei riitä, että koira on koira tai kissa on kissa. Sen täytyy muuntautua inhimillisemmäksi, jotta voisimme rakastaa sitä vielä enemmän. Miksi?

Kotiemme ulkopuolella tilanne on vielä huonompi. Luonnonvaraisten eläinten ahdinko kasvaa jatkuvasti, eikä tuotantontoeläimillä edelleenkään ole edes itseisarvoa. Kuinka edes käymme keskustelua siitä, onko kaikilla eläimillä oltava mahdollisuus raikkaaseen veteen kellon ympäri tai tarvitseeko eläin tilaa päästäkseen liikkumaan?

Maailman tarkastelu ruusunpunaisin lasein tekee ajoittain hyvää meille kaikille, keventää maailmantuskan raskasta viittaa ja antaa mahdollisuuden huokaista hetkeksi, mutta eläinkysymyksissä maailmakatsomuksemme vaatisi melkoista ravistelua.

Hakeutuuko susi asutuksen lähettyville ,vai onko asutus suden reviirillä? Vaarantaako hirvi liikenteen ylittämällä valtatien, vai katkaiseeko tie hirven luontaisen kulkureitin? Onko teuraalle ajettavan sian pelko ja hätä vähempiarvoista kuin ilotulitusraketteja pelkäävän lemmikin hätä? Kestävätkö turkistarhan minkkien pienet tassut jäistä rautaa paremmin kuin puuvillakopassa nukkuvan fretin pehmeät päkiät?

Eläinoikeuksiin liittyvät asiat herättävät aina ristiriitaista keskustelua. Toivomme eläinten voivan hyvin, mutta kun toisessa vaakakupissa on omasta mukavuudesta tinkiminen, saa asia aivan toisenlaisen värin. 

Elämä on lyhyt. Elät vain kerran. Nauti silloin, kun voit. Ihmiselämä on lyhyt, mutta elämän kiertokulku on, jos ei ikuinen, niin ainakin jatkuva, ja siihen kiertokulkuun me joka hetki jätämme omat jälkemme. Niin hyvät kuin huonotkin,

Eräältä viisaalta mieheltä kysyttiin kerran, mikä elämässä on arvokkainta, ja hän vastasi ´Elämä itse.`

Jos me emme arvosta elämää, tai määritämme elävien olentojen tärkeyden omien mieltymystemme mukaan, mitä meille oikeastaan jää? Olemassaolomme perustuu siihen, että ympärillämme on maailma, joka sykkii ja hengittää samassa rytmissä kaiken elävän kanssa.

Ilman sitä sykettä, ei meilläkään ole merkitystä.

Suututtaako?

Follow my blog with Bloglovin

Ketuttaako? Korpeaako niin, että vatsasta vääntää? Saako silloin suuttua? No saako sanoa jos suututtaa? Kannattaako se?Joku sanoisi nyt napakasti, että aiheesta saa ja pitää suuttua. Ihmisen on pidettävä puoliaan. Se on toki totta, mutta entä jos jo suunsa avatessaan tietää, että vastassa on ihminen, jolle huutaminen ja tiuskiminen on tapa kommunikoida? Siitä ei voi hyvä seurata.

Olen huono suuttuja. Inhoan huutamista, tiuskimista, metelöimistä. Mieluummin mökötän hetken, setvin asioita päässäni ja avaan sitten sanaisen arkkuni. Seuraavassa pieni tarina siitä, kuinka ylirasittunut oikeudentuntoni avasi sanaisen arkkunsa. Hypätkää kyytiin!

Voi ei, taas se alkaa. Hartiat jännittyvät, kulmat kurtistuvat, korvat sulkeutuvat. Kello on vasta kymmenen aamulla - tästä tulee pitkä päivä. Joku murjaisee aika ajoin vitsin ja yrittää keventää tilannetta ajatellen, että tämä on nyt on tätä. Kyllä se ohi menee, ehkä. Kaksikymmentä silmäparia vilkuilee sinne tänne yrittäen keskittyä olennaiseen. Puree hammasta, luo kyllästyneen katseen naapuriinsa, ja vaikenee. Vain yhdellä on oikeus. Tänäänkin.

Oikeus olla äänessä silloin, kun puheenvuoro kuuluu jollekulle toiselle. Oikeus oikutella, sättiä ja vaatia. Oikeus arvostella. Oikeus myrkyttää ilmapiiri omalla käytöksellään. Päivästä toiseen, aina kun hänestä siltä tuntuu. Aiheesta vitsaillaan, siitä juputetaan, ja sitä kirotaan. Mutta edelleen vaietaan. Vaietaan, jotta yleinen ilmapiiri ei järkkyisi enempää. Vaietaan, sillä konfrontointi aiheuttaa kohtuuttoman konfliktin ja joukon uusia hankalia tilanteita. 

`Mennään nyt vaan, päästään vähemmällä olemalla hiljaa`, on ollut myös minun filosofiani. Useimmiten sillä pääseekin melko pitkälle.

Kunnes saapuu se hetki. Raja tulee vastaan. Mittari lyö pysyvästi punaisen puolelle ja sanat riuhtovat tiensä ulos. Tympääntyneet huulet lyövät loukkua. Pahasti ei sanota, mutta hyvin suoraan ja kaunistelematta. Ja sitten kaduttaa. Kannattiko suuttua? Ehkä ei, mutta aina ei kuitenkaan voi olla hiljaa. Edes mököttäjä. 

Niin yksilön kuin ryhmänkin hyvinvoinnin lähtökohtana on, että jokaisella on tilaa olla ja hengittää. On lupa puhua ja tuntea, mutta myös vastuu kuulla, kuunnella ja nähdä muut ihmiset. Jos se ei toteudu, on lienee lupa suuttua. Huutamaan en silti aio opetella. Sen jätän niille, joiden äänihuulet eivät muuten saa tarpeeksi rasitusta.

Pakkanen paukuttaa viittätoista astetta ja aurinko säihkyy vaaleansinisellä taivaalla. Täydellinen lenkkikeli. Ei muuta kuin tossut jalkaan, maski naamaan ja menoksi! Viikon vinkki: Jos sappi kiehuu yli, eikä sauna auta, laita lenkille ohuempi paita ja juokse tuplasti kovempaa. Jo helpottaa!  




Aurinkoa ystävät!

Maailma juoksijan silmin

Follow my blog with Bloglovin Kapea mäntyjen reunustama metsäpolku. Unohdettu pururata keskellä omakotitaloaluetta. Peltojen välissä mutkitteleva kärrypolku, jota reunustavat tuoksullaan huumavat niittykukat, tai talvinen silmän kantamattomiin jatkuva maantien suora. Automatka onkin muuttunut lenkkimestojen skauttaamiseksi. Ostosreissulla keho anelee meditatiivista tilaa ja endorfiineja. Maalla vietetyissä sukujuhlissa jalat hinkuvat lenkille. Kuulostaako tutulta?

´Maailma juoksijan silmin´ voi tarkoittaa hyvin monenlaisia asioita, ja yksi niistä on tapa hahmottaa ympäristöä. Uskon, että moni juoksunharrastaja joko tietoisesti tai tiedostamatta toimii aivan samoin kuin minäkin. Uudet ympäristöt houkuttavat etsimään uusia lenkkipolkuja! Silmä hakee jatkuvasti mielenkiintoisia reittejä ja joskus oikein harmittaa, jos ei ehdi kastamaan lenkkareitaan kutsuvalta näyttävällä reitillä.

Minä hahmotan maailmaa jaloillani. Olen kirmannut ristiin rastiin useissa eri maissa, kymmenissä kaupungeissa. Eksynyt sinne tänne ja raahannut karttaa mukanani tuolla ja toisaalla. Juosten voi nähdä sellaista, mikä muuten jäisi näkemättä. Matka taittuu nopeammin kuin kävellen, mutta aikaa tarkkailla ja havannoida on enemmän kuin pyörällä tai autolla liikuttaessa. Oli sitten kyseessä kiivastempoinen Central Park, verkkainen maalaistie Puolassa, vuoristoinen näköalareitti Itävallassa, tai se aina yhtä rakas kapea kinttupolku suomalaisessa metsässä, yksi asia ei muutu. Jalat eivät välitä koordinaateista, mutta mieltä ne stimuloivat huikeasti. Ja se itsessään on jo puoli juoksua! Hyvä lenkki - parempi mieli. Vai miten se meni?

Seuraavan kerran, kun lähdet uudelle paikkakunnalle, etsi uusia reittejä ja nauti muutoksesta. Niin ja tietysti, pakkaa lenkkivaatteet mukaan!

Suuri kiitos yhä jatkuvalle juoksuinnostukselleni kuuluu elämäni karvakorville (kuvassa Harpo), joista yksikään ei ole koskaan kieltäytynyt lähtemästä kanssani lenkille lumipyryyn, sateeseen tai loskakeliin. Aina löytyy intoa, joka ei taltu kovimmassakaan vastatuulessa.

Ja lenkin päätteeksi on oivallista riehua tovi lumihangessa (tekee hyvää myös aikuisikään yltäneille kaksijalkaisille) ja lopuksi piiloutua kenkäkaappiin keräilemään voimia uutta rientoa varten.


Juoksijan silmin katsottuna maailma on hiukan monimuotoisempi, paljon hikisempi ja huomattavasti hauskempi paikka.

Juoksua parhaimmillaan

Follow my blog with Bloglovin


Vapaus. Ajattomuus. Keveys. Kirkkaus. Nautinto. Vapaus valita milloin, missä ja kenen kanssa. Kokemus ajattomuudesta. Nykyhetken olemus hämärtyy, muuttuu merkityksettömäksi Askelten keveys, olemisen keveys. Ajatuksen kirkkaus. Mielipiteetön, meditatiivinen olotila.


Kun aamuhämärissä vetää ultraboostit jalkaansa, tarkistaa heijastimet ja sukeltaa keliin kuin keliin, unohtuvat alkavan päivän kiireet takuuvarmasti. Mieli on yön jäljiltä vielä lepotilassa ja lenkin aikana se saa heräillä rauhassa, tai jatkaa uinumista vielä tovin, jos tahtoo. Juoksija rekisteröi vain ympäristön ja kehon viestejä. Miltä alusta tuntuu, rullaako askel, onko hengitys vapaa, ovatko lihakset palautuneet edellisestä lenkistä?     

Olen juossut aktiivisesti lähes kaksikymmentä vuotta. Se on luonnollisin tapa liikkua, minulle. Tätä nykyä juoksen vain hyvän olon rajoissa, miútta nuorempana piti toki kokeilla rajoja, ylittää itsensä. Nyt kyse on nautinnosta, siitä että on lenkin ajan irti kaikesta muusta. Hetken täysin vapaa. Kun askel vie metsiin tai pelloille, syntyy yhteys luontoon. Kokemus omasta pienuudesta kaiken suuren keskellä, puhdas euforia. Riippumattomuuden tunne. Yhteenkuuluvuuden tunne. Asiat loksahtavat perspektiiviin. Ihminen on vain minimaalisen pieni osa maaemon suuressa, viisaassa järjestelmässä.

Sitä on juoksu minulle, parhaimmillaan. Toisenlaisiakin lenkkejä on, mutta niistä sitten joku toinen kerta. Olkoon alkava vuosi juoksun täyteinen - niissä rajoissa, jotka itse asetamme. Minäkin aion katsoa maailmaa taas hiukan enemmän juoksijan silmin. Se tarkoittaa lisää pitkäjännitteisyyttä, levollisuutta sekä riippumattomuutta, sanan positiivisessa merkityksessä. Nautitaan tuulen tuiverruksesta hiuksissamme, lumihiutaleista poskipäillämme ja ajattomasta vapaudesta, jota me kaikki tarvitsemme.