Kun uni ei tule

Follow my blog with Bloglovin

Sen oppii arvaamaan. Sitä ryhtyy pelkäämään. Milloin johtuu se kuun kierrosta, milloin naapurin kissan hännän asennosta. Villasukkien värikin voi vaikuttaa. Saa sille lempeästi lirkutella, uutterasti maanitella, lahjoakin kannattaa. Keinot monet ovat, mutta harvoin niistä apua saa.

On uniteetä, unituoksuja, unimusiikkia, uniharjoituksia, unimantroja, unikavereita ja unioppaita. Vaan missä on itse uni? Se tulee ja menee kuten haluaa. Ehkä piipahtaa, harvemmin viivähtää. Johtuuko stressistä, seuraustako liiasta liikunnasta, väärästä ruokavaliosta, vai ylivilkas mielikuvitusko sen aiheuttaa? Itsereflektion kehä on loputon, ja vatvominen juuri yöaikaan tuottaa tulosta aivan yhtä paljon kuin sadepisaroiden pyydystäminen mummon vanhalla siivilällä.

Usein sitä on ikävä. Unta. Vaan siihenkin jo tottuu. Huumori auttaa asiaa, Mitä mustempaa, sen parempaa. Vatvomaan ei kannata jäädä. Kansantautikin se jo on. Unettomuus. Naisilla yleisempää kuin miehillä. Joka kolmas siitä kärsii, kroonikoita kymmenen sadassa. Illanvirkuilla aamuvirkkuja hankalampaa. Periäkin sen saattaa. Altistaa sairauksille, laskee suorituskykyä, heikentää keskittymistä, immuunijärjestelmä ei pidä siitä lainkaan.

Vaje. Univaje. 

Minun uneni katosi noin kaksikymmentä vuotta sitten. Syitä olen etsinyt, ratkaisuja hakenut, mutta lopputulos on aina sama. Uni tulee, kun tulee, ja menee kuin menee. On asioita, joihin voin vaikuttaa, ja vielä enemmän niitä, joihin en voi. Yhden asian voin kuitenkin tehdä. Minä hyväksyn sen. Hyväksyn, ettei uni joka yö viivy luonani. Hyväksyn, että aamuyön tunnit ovat odottavalle pitkiä. Hyväksyn, että kehoni on kiukkuinen unettoman yön jälkeen, eikä lenkki kulje maratontahtia. Hyväksyn, että tummat silmänaluset osaltaan kertovat elämäni tarinaa. 

Lopultakin hyväksyn.

Ehkä ensi yönä nukunkin taas hyvin. Sitäkin tapahtuu.