Eilen kurkistin kukkapenkkiin. Ihan varovasti. Muuten vain. Puolihuomaamattomasti. Kevään ensimmäisiä linssiluteita haeskelin. Kuvauskohteita kuulostelin. Ripistelin lehtikasoja, raottelin korsikumpuja. Heinätukkoja heiluttelin. Silloin hänet huomasin! Törötti päättäväisenä, jurotti tuimana, harmistuneeltakin vaikutti. Kapoiset sormet kippurassa, vihreät viipokkaat vänkkyrässä.
Kevään känkkäränkkä!
`Tehkää tietä`, se huuteli, naapureilleen irvisti.
´Tämä on minun penkkini, siis kauemmaksi siirtykää. `
´Tämä on minun penkkini, siis kauemmaksi siirtykää. `
Tyynenä katseli tulppaanineito toveriaan mekastavaa. Hymyili hennosti, helmojaan heilautti, auringosta pontta otti. Antoi kameran tulkita olemustaan, täysin rinnoin nautti ihailusta. Huojahti hillitysti, keikisti kainosti, kauneutta jaloa säteili. Jo mekastuksenkin unohti. Sivusta katseli känkkäränkkä, huomionkipeänä kitisi. Tahtoi osansa suosiosta, paistatella sekin halusi. Vaan eivät yltäneet varpaansa tulppaanipenkkaan, ulottuneet sormensa neidon helmaan. Kiukkuisesti komensi kuvaajaa, käski pikaisesti luokseen palaamaan.
`Kaikkia meitä tarvitaan`, huusi piskuinen känkkäränkkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti