Luopumisen tuskaa?

Follow my blog with Bloglovin

Kompromisseja. Henkilökohtaisia menetyksiä. Luopumista. Tappio kai vähintäänkin!

Jo siitä puhuminen herättää vihaa. Pelkoa puettuna kivihiilen valheelliseen viittaan. Mukavuudenhalua minkkiturkin suloiseen itsepetokseen kiedottuna. Vastustusta, joka liehuu lipputangoissa kansallisuudesta riippumatta. Harhaluuloja, joita välinpitämättömyys, itsekkyys ja henkinen sokeus ylläpitävät.

Ei koske minua. Ei kannata. Miksi pitäisi? En minä ainakaan.








Vaaditaan muutoksia, ettei mikään muuttuisi. Pidetään kynsin hampain kiinni kaikesta saavutetusta, lainatusta, varastetustakin. Takerrutaan mielikuvaan ihanteesta, joka todellisuudessa on illuusioista vaarallisin. Yhteiset päämäärät muuttuvat rajoitteiksi. Menoeriksi. Pakotteiksi. Mututuntuma ohittaa asiantuntijalausunnot. Lyhytnäköisyys on uusi normaali.

Minä. Minun. Oma. Itse.





Kenties luopuminen merkitseekin toivoa, kun on kysymys maapallon tulevaisuudesta. Kompromissien tekeminen potentiaalia. Henkilökohtaiset menetykset vastuun kantamista. Taloudelliset tappiot mittaamattoman arvokkaita investointeja vielä syntymättömille sukupolville. Maailmassa, jossa raha puhuu, on hyvin vähän tilaa inhimillisyydelle, mutta tulevaisuudelle on  mahdotonta määrittää hinta. Ilmastonmuutos on. Se pysyy. Etenee. Muokkaa. Vaikuttaa meihin kaikkiin. Tavalla tai toisella. Me olemme yksi, ja yksikin voi vaikuttaa.


Sinä. Minä. Hän. He. Te. Me.



















Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vuorotteluvapauden ensitunnelmia

Mitä sinulle kuuluu?

Elämäsi kirja