Uusi koti. Uusi kaupunki. Kyläyhteisö. Uudenlainen elämänrytmi.
Kuljen ikkunalta toiselle ja hörpin hunajateetä. Kaikkialla eteeni avautuu maisema kuin taulu. Mieleen laskeutuu rauha. Suuri pihamaa rehevine luonnokasveineen ja sekavine kasvustoineen on jo nyt rakas ja niin täynnä mahdollisuuksia. Sormet syyhyävät, kasvikuvastot vilisevät silmissä ja vaikka haaveilen vaahteroiden ja pilvikirsikoiden lehtien lepatuksesta, annan pihan näyttää minulle kaikki vuodenajat ennen kuin toteutan mitään suurempaa.
Pikkutarkka kaupunkipuutarhuri saa väistyä ja antaa tilaa suurpiirteisemmälle laissez faire- tarhurille, joka ymmärtää, että luonnonkasveilla on suuri merkitys tässäkin pihapiirissä. Samaa pätee pihan muihin asukkaisiin. On tilaa myyrille, etanoille, toukille, kirvoille, ampiaisille ja lehtokotiloillekin, kunhan eivät ihan kaikkea narskuta. Rehellisyyden nimissä on silti myönnettävä, että olen kontannut pihakiveyksellä laattojen saumoja putsaten ja kurittanut elämänlangan rönsyjä, mutta esimerkiksi vuohenjuuren aion ottaa lautaselleni. Sauramot ja villiruusut saavat kukkia sielunsa kyllyydestä, nokkosesta puhumattakaan. Tulevalle kasvihuoneelle raivaan polun mesiangervojen keskelle ja aitan takana mikä vaan saa rehottaa.
On marraskuun ensimmäinen päivä. Viime yönä puiden reunustama pelto peittyi valkeaan. Hauras lumikerros kuorruttaa puiden ja pensaiden oksia ja kukkiva vuorikaunokki taipuu kohti maata. Pellon reunalta joutsenperhe nousee siivilleen. Pitkin pihamaata kulkee lukemattomia tassunjälkiä. Ristiin rastiin, sinne tänne.
Sitä se on. Tämä elämä maalla. Kaunista, hiljaista. Eikä niin justiinsa.
