Oi koita jo kevät!

Mitä tekee innokas puutarhuri helmikuussa, kun lumi peittää uuden torpan pihamaata, eikä valtaisille taimikasvatuksille ole sisällä oikein tilaa? Ai mitäkö? 

Hän haaveilee. Ja suunnittelee. 

Kuluttaa tuntikausia taimimyymälöiden nettisivuilla, täyttää ja tyhjentää ostoskoria, plaraa menneiden vuosien puutarhalehtiä. Hän mittailee pihamaata silmämääräisesti - ja mitan kanssa. Kulkee ikkunalta toiselle miettien, millaisen näkymän haluaisi kustakin ikkunasta avautuvan. Tarkkailee missä on suojaista, mihin tuuli iskee armotta ja missä aurinko lämmittää lempeästi, missä porottaa. 

Puutarhuri arpoo kasvatuslavojen paikkoja, laskee kuinka monta punaista ja valkoista herukkaa vielä mahtuu mustaherukkapensaiden viereen.

Pitäisikö osa isosta pihasta niityttää? Luoda pölyttäjille unelma-apajat. Tai jos sittenkin hyötykasveja? Keittiöpuutarha voi olla valtavan kaunis. Mutta ehtiikö sitä hoitaa heti ensimmäisenä kesänä, kun talokin pitää maalata, kuisti rakentaa ja portti suunnitella?

Ja entäpä puut? Niitä tarvitaan. Paljon! Piha on edellisen omistajan jäljiltä yhtä nuorta omenapuuta lukuun ottamatta puuton. Innokas puutarhuri tahtoo vaahteroita, lehtikuusia, jalavaa. Ehkä poppeli ja päärynäpuita. Tai hevoskastanja? Ehdottomasti, kaksin kappalein. Ja onnenpuu pihlaja, sitä ei saa unohtaa, vanha kansa muistuttaa. Sitten olisi vielä löydettävä paikka tammille, pilvikirsikoille ja luumupuille..

Pientä ylikuumenemista havaittavissa? Mahdollisesti.

Valtaisa nurmikon peittämä savipohjainen piha on työmaa, mutta myös tabula rasa. Se mahdollistaa, jos nyt ei kaikkea, paljon kuitenkin. Kun haaveena on monimuotoinen puutarha, joka tarjoaa niin silmäniloa, ravintoa kuin asuinpaikkoja luonnon eläimille (ja kun intoa on jopa muillekin jakaa) täytyy puutarhurin hetkittäin toppuutella itseään. Tee rauhassa, tutustu pihaan. Älä yritä ratkaista kaikkea kerralla. Suunnittele yksi osa pihasta kerrallaan, sillä kokemus on osoittanut, että hätiköinnistä seuraa yleensä sekava tilkkutäkki (joka sekin voi joskus olla kaunis) vuosien kasviensiirtelyrumba, kun maksaruoho ei kerta kaikkiaan sovi sinne eikä tänne, eikä hämeenkylmäkukka tunnu viihtyvän missään, kun taas kärhöt leviävät kaikkialle ja väärään paikkaan istutetun kirsikkapuun riehaantuneet juurivesat pistelevät vähän väliä jalkapohjia.

Siispä - innokas puutarhuri pistää kourallisen jäitä hattuun, kirjaa ajatuksia paperille, piirtää ja hahmottelee, tilaileekin, mutta kuuntelee myös kokemuksen syvää rintaääntä. 

"Nauti odotuksesta ja tekemättömyydestä. Pian koittaa aika, kun et ehdi sisälle edes syömään ja työt haittaavat harrastuksia", mutisee kokemus, joka sekään ei ole täysin immuuni lisääntyvän valon kutsulle.

Vinkki - mikä ihanampaa kuin omenapuun tai tuomen oksa vanhassa maljakossa pesukomuutin päällä. Ja se tuoksu, sitä ei voita mikään! 

Maisema kuin taulu

 

Uusi koti. Uusi kaupunki. Kyläyhteisö. Uudenlainen elämänrytmi. 

On marraskuun ensimmäinen päivä. Viime yönä puiden reunustama pelto peittyi valkeaan. Hauras lumikerros kuorruttaa puiden ja pensaiden oksia ja kukkiva vuorikaunokki taipuu kohti maata. Pellon reunalta joutsenperhe nousee siivilleen. Pitkin pihamaata kulkee lukemattomia tassunjälkiä. Ristiin rastiin, sinne tänne. 

Kuljen ikkunalta toiselle ja hörpin hunajateetä. Kaikkialla eteeni avautuu maisema kuin taulu. Mieleen laskeutuu rauha. Suuri pihamaa rehevine luonnokasveineen ja sekavine kasvustoineen on jo nyt rakas ja niin täynnä mahdollisuuksia. Sormet syyhyävät, kasvikuvastot vilisevät silmissä ja vaikka haaveilen vaahteroiden ja pilvikirsikoiden lehtien lepatuksesta, annan pihan näyttää minulle kaikki vuodenajat ennen kuin toteutan mitään suurempaa. 

Pikkutarkka kaupunkipuutarhuri saa väistyä ja antaa tilaa suurpiirteisemmälle laissez faire- tarhurille, joka ymmärtää, että luonnonkasveilla on entistä suurempi merkitys tässä pihapiirissä. Samaa pätee pihan kaikkiin asukkaisiin. On tilaa myyrille, etanoille, toukille, kirvoille, ampiaisille ja lehtokotiloillekin, kunhan eivät ihan kaikkea narskuta. 

Rehellisyyden nimissä on silti myönnettävä, että aiemmin syksyllä olen kontannut pihakiveyksellä laattojen saumoja putsaten ja kurittanut elämänlangan rönsyjä tuntikausia, mutta esimerkiksi vuohenjuuren aion ottaa lautaselleni. Sauramot ja villiruusut saavat kukkia sielunsa kyllyydestä, nokkosesta puhumattakaan. Tulevalle kasvihuoneelle raivaan polun mesiangervojen keskelle ja aitan takana mikä vaan saa rehottaa.

Sitä se on. Tämä elämä maalla. Kaunista, hiljaista. Eikä niin justiinsa.

Vuorotteluvapauden ensitunnelmia

Nyt se on alkanut. Uusi elämä. Lähes kolme vuotta odotettu vuorotteluvapaa on viimein käynnistynyt. Kuusipäiväinen työviikko vaihtuu, silloin tällöin ja paljolti milloin vain, suoritettaviin koulutöihin ja mikä parasta, omien tekstien työstämiseen. Näytelmä valmistuu hyvää vauhtia ja pitkä proosakin saanee taas yhden etapin syyskuun loppuun mennessä. Edessä on paljon mielenkiintoista ja hyvää. 

Kehoon on valumassa kepeys, jollaista en muista kokeneeni vuosikausiin. On sitä kovin kaivattua luovaa pöhinää, jota ei voi pakottaa. Yhä enenevässä määrin hajamielisyyttä ja harhailevia ajatuksia. Viikkopöllöyttä ja pitkiä juoksulenkkejä, jolloin ajatus virtaa valtoimenaan. Oiva tila luovuuden kukoistaa!

Ja ennen kaikkea on aikaa. Aikaa unohtua ikkunan ääreen nauramaan 

harakkaperheen riekkumista kirsikkapuussa. Aikaa lojua olohuoneen matolla ja katsella muulinkorvan uusinta lehtirullaa ja rapsutella karvakorvan vatsaa. Aikaa olla, aikaa mennä, aikaa tehdä tai olla tekemättä. Aikaa nauttia lähestyvästä syksystä ja pienen puutarhamme antimista. 

Pakottomuus luo mielenrauhaa, joka soljuu koko kehoon. Se tuntuu keveytenä, pehmeytenä ja - rauhana. Kesäloman aikana keho on palannut omaan vuorokausirytmiinsä ja nyt sama saa jatkua. Mikä merkitys sillä onkaan hyvinvoinnille.

Olen pohtinut blogissa kaikenlaista aina työuupumuksesta luonnon ihmeisiin ja kaikki se on ollut matkaa kohti tätä irtiottoa. Jos näin viikon jälkeen joku kysyisi kannattaako jäädä vuorotteluvapaalle? Kiljuisin täyttä kurkkua- KANNATTAA! Mitä ihmettä sanonkaan kolmen kuukauden päästä?

Minulle vuorotteluvapaa on mahdollisuus hengähtää hetki, pohtia omia elämänvalintojani ja kenties harkita uutta suuntaa. 

Mitä se on tai voisi olla sinulle?

Elämäsi kirja

Tiedätkö sen tunteen, kun käännät kirjasta viimeisen sivun, luet kappaleen loppuun, suljet kannen, painat opuksen rintaasi vasten ja huokaiset syvään? Siinä se on. Elämää suurempi kirja. Elämäsi kirja! Onnentäyteinen autuus vaihtuu kuitenkin pian pakahduttavaksi hämmennykseksi. Se on ohi, mitä minä nyt teen? En ole vielä valmis luopumaan! Kuka tästä eteenpäin kertoo minulle, kuinka asioiden kuuluu olla, maailman levätä radallaan?

Minä painoin sellaisen kirjan rintaani vasten viimeksi eilen. Puristin sitä sylissäni tiukasti, jotta sanat ja viisaus täyttäisivät minut kuin ruusumalvan tuoksu aamuauringon hipaistessa herkän hempeitä terälehtiä. Tekisivät minusta eheämmän, nuolisivat haavojani, puskisivat poskeani kissanpennun lailla. Silitin kauniita kansia aivan kuin kosketus voisi tuoda tarinan lähemmäksi minua. En halunnut unohtaa sanaakaan, sillä rakastin niistä jokaista kuin mieletön. Yhden unohtaminen olisi voinut tehdä toisen merkityksettömäksi.

Tänä kesänä kotimme on suorastaan täyttynyt kesävieraista. Ne ovat valloittaneet natisevan parisängyn, tunkeneet uteliaat nenänsä jokaiseen kukkaruukkuun ja korurasiaan, napottaneet malttamattomina aamukahvin vieressä, tehneet pesän kirjoituspöydän alla olevaan villasukkalaatikkoon ja pyörineet ajatuksissa tilanteesta riippumatta. Kuumimmilla helteillä ne ovat piiloutuneet unikoiden katveeseen ja jättäneet minut hetkeksi yksin hikoilemaan, kun taas sateisimpina päivinä nuo ilosielut ja suruhelmat ovat suorastaan liimaantuneet kylkeeni. Joka päivä ne ovat saapuneet luokseni. Omina, toisten kirjoittamina, tuulesta temmattuina tai ihan vaan hetkessä syntyneinä.

Voihan tarinoilla muuttaa maailmaa? Sanoilla suostutella eilistä taipumaan toiseksi? Virkkeillä veistellä huomisia, jotka muuten unohtuisivat jo ennen kuin koittaisivatkaan? Sanojen leikki juovuttaa. Se kantaa meidät uusiin maailmoihin, tutustuttaa ystäviin ympäri maailman, taikoo järjenvastaisen järkeväksi ja tarjoaa tilaisuuden olla hetken aikaa joku toinen. Me janoamme kohtaamisia, samaistumisen tunteita, fantasioita, tragedioita, utopioita. Minä ainakin. Kirjahyllyt notkuvat syntisen painavina, kirjaston kirjoista kohoaa vaappuvia pinoja sinne tänne, ja se on ihanaa! Kansien välistä pursuaa salaisuuksia, todennäköisyyksiä ja mahdottomuuksia, jotka vain odottavat uutta lukijaa, kokijaa ja vaikuttujaa. 

Olkoon tämä oodi kirjoille, kirjailijoille ja ennen kaikkea sanoille. Kaikille niille matkoille, joille ne meitä kuljettavat. Kuinka paljon köyhempää elämä olisi ilman tarinoita! Onko sinulla elämäsi kirjaa? Kenen sanat ovat juovuttaneet sinun pääsi? Kuka viimeksi kirjaili sinut pyörryksiin? 

Mitä sinulle kuuluu?

Takana tuhansia juostuja kilometrejä.
Kyllästymiseen asti koluttuja lenkkipolkuja.
Uusia aluevaltauksia!
Liian pitkiksi venyneitä iltalenkkejä ja väsymyksestä naukuvia reisilihaksia.
Sitä on tämä kevät ollut.











Tuntitolkulla tietokoneruudun sinivaloa.
Satoja täyteen kirjoitettuja liuskoja maailmasta, jota kukaan muu ei vielä tunne.
Toteutettuja haaveita, harppauksia kohti unelmista suurinta.
Kovaa työtä, päättäväistä tuhinaa ja takkuun harottuja hiustupsuja.
Sitäkin on tämä kevät ollut.









Seurapelejä kahden kesken.
Hämmennyksen hetkiä kauppajonossa.
Yksinäisyyden aaltoja aamun hiljaisina hetkinä.
Epätietoisuuden jatkuvaa sietämistä,
 0massa turvalliseksi luodussa kuplassani.
Poikkeuksellisen poikkeavia poikkeusoloja.






Ei tavanomaisen keskimääräistä,
eikä keskimääräisen tavanomaista.
Kaikkea sitä on tämä kevät ollut.

Mitä sinun kevääseesi kuuluu?

Onhan kaikki hyvin?

Follow my blog with Bloglovin

Eristyksissä. Aika on pysähtynyt. Minuutit juoksevat, tunnit lipuvat ohi. Viisarit takovat merkityksettöminä kellotaulun väsyneitä kasvoja. Päivät pyörivät tyhjiössä. Takerrun rutiineihin. Luon uusia. Aikataulutan luovaa työskentelyäni tuomaan rytmiä hajanaisiin vuorokausiin. 

Kaikki on hyvin.

Räpiköin uutisvirrassa, erottelen faktoja oletuksista. Kuka tietää? Mitä? Missä? Suunnittelen tulevaisuutta jonnekkin hamaan huomiseen. Tyhjennän loputonta to-do-listaa. Epätietoisuus lyö lamaannuttavan leimansa jokaiseen uuteen ideaan. Aika ei jäsenny.

Mutta kaikkihan on hyvin.

Tuijotan autioituneita lenkkipolkuja. Tyhjinä pöliseviä autoteitä. Hylättyjä leikkipuistoja. Horisontissa näkyy liikettä. Ihmisiä! Väistän - kauempaa kuin olisi syytä. Tervehdin iloisesti, haen yhteyttä. Yksi vastaa, toinen ei, kolmas kääntyy pois. Epäluulo huuhtoo jokaisen kasvoja.

Onhan kaikki on hyvin?

Rintalastan alla on möykky, hengitys nousee kurkunpäähän, itku etsii tietään ulos. Etsiydyn lintujen kevätkonserttiin. Hellittelen taittuvan talven riemusta pullistelevia pajunkissoja, möyrin sammalikossa, etsin kevään varhaisimpia tulokkaita.
Tuolla sinivuokko! Katso leskenlehti! Näsiä! 

Hiljalleen levottomuus raukeaa ja luontoäiti muistuttaa, että maailma on edelleen tässä. Läsnä. Olemassa. Minä täällä. Sinä siinä. Me yhdessä. Hengitämme. Hetki kerrallaan. Hiljaisuudessa lepää kauneus.

Välillä kaikki on hyvin.

Kevään merkkejä koronan katveessa

Follow my blog with Bloglovin

Maailma on pysähtymässä, hetkellisesti. Ihmisten mielissä velloo epätietoisuus, ahdistus, huoli, epäusko, ärtymyskin. Voiko tämä olla totta? Rajoja suljetaan, ruokaa hamstrataan, julkisia tilaisuuksia perutaan ja lähikontakteja vältellään. Yhden mielestä vähätellään, toinen kokee valtiolliset toimet ylireagoinniksi. Maailmanlaajuinen pandemia on myös osoittautunut hyödylliseksi poliittiseksi pelinappulaksi, jota häikäilemättä käytetään hyväksi.

Mediaa syytetään paniikin lietsomisesta ja toisaalta herjataan päättäjiä tiedon panttaamisesta. On selvää, että tällainen poikkeuksellinen tilanne jakaa mielipiteitä. Kukin voinee kuitenkin valita tietolähteensä sen mukaan, millaista tietoa haluaa ja tarvitsee. Mielestäni asiatieto ei lisää tuskaa, päinvastoin. Asiallisen ja kattavan tiedottamisen pohjalta jokaisella on mahdollisuus maalaisjärjen käyttöön ja itselle parhaiten sopivien ratkaisujen etsimiseen. Skaandaalinhakuisten roskalehtien lukeminen sen sijaan ei välttämättä edesauta kenenkään hyvinvointia. Koronaviirus pelottaa minuakin ja nähtäväksi jää, mitä kaikkea kevät mukanaan tuo. Viiruksen myrskypilvestä lienee mahdoton löytää hopeareunusta, mutta seurannaisvaikutuksissa näen paljon potentiaalia hyvien, jopa pysyvien muutosten tekemiseen.

Tarkastelenpa asiaa hetken TAHDIN HIDASTAMISEN näkökulmasta. JOS korona saa ihmiset karsimaan liikkumistaan ja menojaan, ja sen sijaan viettämään enemmän aikaa kotona perheensä kanssa, voiko sen nähdä jopa mahdollisuutena johonkin arvokkaaseen? JOS etätyö jatkossa (pandemian jälkeenkin) lisääntyisi niin kotimaassa kuin globaalistikin ja työmatkamatkustaminen laskisi, olisi sillä huomattavia myönteisiä vaikutuksia ilmastonlämpenemisen hidastumiseen. KUN valtiot sulkevat rajojaan ja markkinoilla vallitsee kaaos, voisiko se sysätä esimerkiksi Brexitin horjuttamaa EU:ta kehittämään omavaraisempaa taloutta?

Onko ihmiskunnan välttämätöntä alati reissata ympäri maailmaa ja palvoa jatkuvan kehityksen kultaista kruunua, kun näinkin pieni (kaiketi läpimitaltaan noin 120 nanometriä) tekijä voi hyvin nopeasti horjuttaa koko järjestelmää? Voisiko elämänrytmin hidastaminen ainakin joiltain osin jäädä pysyväksi ratkaisuksi arkeemme JA olisiko se niin vaarallista? Nyt jos koskaan kannattaa mielenrauhaa ja mielekästä ajanvietettä etsiä luonnosta. Menkää ystävät metsään, kolutkaa järvien rantoja, tallustelkaa niityn laitoja, nauttikaa kevään ensimerkeistä ja muuttolintujen kaakattavista auroista. Päivä kerrallaan.

Rauhaa ja rakkautta tuleviin haasteisiin!  

Hiekkalumiukkoja ja kumisaapastalvia

Follow my blog with Bloglovin

Talviloma - hiihtoloma? Lumikenkävaellus, skimbausreissu, jäänveistoa vaiko retkiluistelua jokimaisemassa. Jaa-a. Ei välttämättä mitään edellä mainituista, ainakaan täällä lounaassa. Lumiraja huitelee Keski-Suomessa ja narsissit, krookukset sekä lumikellot kukittavat jo helmikuisia kotipuutarhoja. Lumettoman talven lannistamana kymmenen tunnin ajomatka pohjoisen ruuhkaisiin laskettelukeskuksiin alkaa innostaa jo erakkoelämään taipuvaista viherpiipertäjääkin.

Kolikolla on, tarkkaan katsoen, toinenkin puoli . Jos ei lunta, niin valoa helmikuu on jo tuonut muassaan.  Päätinkin nimetä tämän vuoden HIIHTOloman VALOlomaksi, ja ottaa siitä kaiken irti. Ulko-ovi narahtaa auki aina kun aurinko pujahtaa esiin. Tuijottelen sinistä taivasta suu auki, toimitan turhanpäiväisyyksiä litimärällä pihamaalla ja notkun karvakorvan kanssa pellon laidalla, kunnes nelijalkainen ystävämme lopulta kyllästyy ja kiskoo minut liikkeelle. Juoksulenkitkin yritän ajoittaa auringonpaisteeseen, VALOlomalla, kun olen. Se on luomua se, ja arvatkaa mitä? Se toimii!!

Niin paljon kuin kohmeisten leppäkerttujen ja kuuraisten etanoiden kohtaaminen helmikuussa ilmastoahdistuksen runtelemaa mieltä vaivaakin, saa aurinko kaiken näyttämään himpun verran paremmalta. Mustarastaan ja närhen kilpalaulantaa parempaa lenkkimusiikkia tuskin voi yksikään luonnonystävä toivoa, eikä tuore, omassa pihassa kasvanut, sitruunamelissa ole sydäntalvella sen kurjempaa syötävää kuin kesälläkään.

Talvet syksyiksi muuttuneet on, lauloi Hector aikoinaan, ja tämän piiiiitkän kevään seurauksia voimme vain arvailla. Naapurin lapset rakentavat leikkikentälle hiekkalumiukkoja ja kumisaappaat ovat uudet talvilenkkarit. Ehkäpä lumipakolaisuus vähentää suomalaisten keväisiä kaukomatkoja ja alentuneet lämmityskustannukset innostavat meitä hölläämään kukkaromme nyörejä panostaessamme ympäristöystävällisiin vaihtoehtoihin. Silmät ihmetyksestä ymmyrkäisinä todistamme aikamme ilmiöitä ja sopeudumme näihin jatkuvasti muuttuviin oloihin.

Jaahas, aurinko paistaa risukasaan. Täytynee pistäytyä pihalla. Suosittelen - lämpimästi!

s

Päivä jolloin kaikki muuttui?

Follow my blog with Bloglovin

Tulee päivä, jolloin osa muistoistasi muuttuu yksityisiksi. Aamu, jona olet ainoa, joka muistaa. Ilta, jolloin menetys lyö leiman muistijälkiisi ja tiedät ettei vastaavanlaisia enää tule. Hetki, jolloin yksi aikakausi päättyy ja jälleen yhden ihmisen elo kiteytyy loisteeksi taivaan tähtikartastoon. 

Aina se tulee, se päivä. Ei kysy hetkeä, eikä siihen koskaan ole valmis, vaikka kuinka luulee varautuneensa. Kummallinen se on. Se päivä. Lopullinen. Kaikki muuttuu, eikä mikään muutu. Elämä jatkuu. Sinun, minun, heidän, meidän, teidän, vaan ei hänen. 

Yksi on joukosta poissa.

Elämään se muistuttaa. Menetys. Läsnäoloon juuri nyt. Iloitsemaan harmaistakin aamuista, rakkaiden ihmisten hymystä, karvakorvan märästä pususta suoraan suulle, sekä lintulaudalle pyrähtäneestä tempperamenttisesta sinitiaisesta, jonka mielestä koko kirsikkapuu kuuluu vain ja ainoastaan hänelle. 

Menetys on kummajainen. Niin yksityinen, eikä kuitenkaan oma. Jaettu, mutta silti itse harteillaan kannettava. Sitä voi selittää loputtomiin, paeta sanoihin, kätkeä sivulauseisiin, mutta eroon siitä ei pääse kuin kohtaamalla sen kasvotusten. Tuijottamalla syvälle silmiin ja hyväksymällä sen mukanaan tuoma muutos. 

Menneisyytemme on joukko muistojen sirpaleita, jotka ajan saatossa kiinnittyvät toisiinsa, haluamallaan tavalla, ja rakentavat elämämme palapeliä, sellaisena kuin me sen näemme. Toisissa palasissa tuikkii jo tähti, toiset vielä huokuvat elämää.

Jäähyväisten aika

He käyvät jälleen matkaan. Piiskaavat siivet hyistä ilmaa. Halkovat nokat viimaa ja puuskaa. Kaikuu laulunsa kaikkien kuultaville, kutsuhuudot ilmaa lävistäen. Liittyvät toistensa seuraan, joukosta turvaa hakien. Määränpää on selvä, tahtotila vahva.  Moni on mennyt, jäljelle

jääneiden on jo syytä kiirehtiä.                                                                                                                                                                    

Lintujen syysmuutto merkitsee usealle meistä jonkin aikakauden päättymistä. Se on merkki muutoksesta. Jostain, joka toistaiseksi vielä tapahtuu vuosittain, syksy syksyn jälkeen. Luonnon omaa liikehdintää, joka muistuttaa meitä tulevasta pimeästä kaudesta. Taivaalla kiitävä lintuaura pysähdyttää minut aina. Sitä ei voi ohittaa. Katse kääntyy yläilmoihin, etsii siivekkäät muuttajat, ja hetken ratsastaa mieli vahvoilla siivillä kohti etelää. Jäähyväisiä jättämättä katoavat matkalaiset horisonttiin, sulautuvat taianomaiseen pilvikartastoon .

Jäähyväisiltä syysmuutto silti tuntuu. Sitä haluaisi juosta auran perään ja huutaa, "Ottakaa minut mukaan. Tahdon olla vapaa!" Vaan niin painuvat jalat raskaina maan kamaralle, eikä auta kulkijan kuin hymyillä apeana ja toivottaa hyvää matkaa. "Nähdään ensi keväänä! Täällä minä odotan. Lupaan sen!"  

Taivaan tyhjentyessä muuttajista pujahtaa mieleen uudenlainen odotus. Ensilumi. Koska se saapuu? Lapaset, villanuttu ja talvisaappaat odottavat jo kärsimättöminä oven pielessä. Se on tärkeää, eikä hetkeäkään ole hukattavissa, jos haluaa ensimmäisten hiutaleiden saapuessa ehtiä pihamaalle karkeloimaan ja toivottamaan tulevan vuodenajan tervetulleeksi. 

Siispä saavu jo ensilumi ja valaise pimenevä marraskuumme!