Ilmiömäinen valoilmiö

Follow my blog with Bloglovin
Siellä se on! Valo. Se tunkeutuu pilvien raoista, pakottaa tiensä huurteisten ikkunaruutujen läpi ja tanssii polkkaa keittiön pöydällä. Leikkiinkutsu! Kiskaisen lenkkitossut jalkaan, kietaisen juoksuremmin vyötärölleni ja painelen pihalle. Totta se on. Aurinko! Se hipaisee ensin poskipäitä, nipistää hellästi nenästä, kiskoo suupielet ylöspäin ja töytäisee liikkeelle. Ala mennä, se tuntuu sanovan.

Suljen silmät ja hengitän itseni täyteen tuota keltaista, kultaista energiaa. On sinua jo odotettu, ajattelen ja siinä samassa riemua pursuava karvakorvamme kiskaisee minut liikkeelle. Sekin on auringonvalon huumaama. Häntä hullunkurisesti kippurassa se loikkii tien pientareella ja haukkaa suunsa täyteen lunta. Ja me juoksemme. Kolme innokasta jalkaparia taivaltaa vauhdilla eteenpäin. Jokirantaan, sinne suuntamme tänään.

Tienoo on hiljainen, väki raukeana kodeissaan joulupäivän vietossa, ja me saamme koko joenuoman itsellemme. Aurinko loihtii ympärillemme valkoisen auran, nostaa pimeyden raskaan viitan harteilta. Hengitä ihminen, se huutaa ja pyörittää säteitään säihkyvällä hangella. Ja minä hengitän. Hengitän valoa.

Kaksi tuntia myöhemmin tuo ihana ilmiö katoaa näkyvistä ja taivaalta ripsuttaa vettä, mutta se ei minua haittaa. Ei tänään. Aamuisen energiaelämyksen voimin jaksaa taas helposti muutaman harmaan päivän. Kun siis seuraavan kerran huomaat auringon ilkamoivan välkkeen teutaroivan keittiön tapetilla tai tietokoneen näppäimistöllä, kipaise pihalle ja vauhdilla! Mene, hengitä ja nauti!

Kun suunnitelmat muuttuvat

Follow my blog with Bloglovin

Kuinka monta kertaa olen kuullut itseni sanovan ihmisille, että älä polta itseäsi loppuun. Jos et itse ymmärrä pysähtyä, kroppasi taatusti pysäyttää sinut jossain vaiheessa. JA kuinka usein olen itse sairastunut stressaavan työkauden päätteeksi ärhäkkään flunssaan. Ammattikunnassamme kulkee sanonta `lomalla sitä on aikaa sairastaa`.

Nyt näyttää siltä ettei suutarin lapsilla ole kenkiä, tälläkään kertaa, sillä oma kroppani pysäytti minut oikein kunnolla, säikäyttikin jopa. Joululomasuunnitelmat menivät uusiksi. Tovi menee tätä katkeraa kalkkia nieleskellessä, osa lomasta tutkimuksissa juostessa.

Tälläkin kertaa joudun kääntämään katseeni työhön ja toteamaan, että olihan jotain tällaista odotettavissa. Kun pakoilee jatkuvaa väsymystä kuukaudesta toiseen, pahimmillaan vuodesta toiseen, ei oman elämänsä superihminenkään selätä elämän tosiasioita. Kaikella on rajansa.

Oman, erityisesti fyysisen, rajallisuutensa myöntäminen vain on niin vaikeaa. Ja mikä se on tuo liian syvässä istuva työmoraali, joka tuntuu menevän kaiken ohi? Aivan kaiken. Juuri kun luulee oivaltaneensa jotain itsestään, huomaakin istuvansa aivan samassa junassa, mutta vain eri vaunussa, olkoonkin, että jossain vaiheessa jokaisesta junasta loppuvat vaunut ja silloin sitä siirtynee uuteen junaan. Liian kryptistä? Ehkä, mutta niin on elämäkin. 


Siispä tämän joululoman vietän puhtaasti kotona, työasiat olen jo haudannut kenkätelineen taakse. Postitan joululahjat pohjoiseen ja soittelen sinne ahkerasti, vaikka se ei millään tavalla korvakaan läheisteni kanssa vietettyä aikaa. Verhoudun toppavaatteisiin ja menen pihalle ihmettelemään tuota valkeaa hötyä, joka viimeinkin (HURAA) peittää pihamaatamme, haistelen kuusen oksia, päivitän lintujen talviruokinnan, narskuttelen lunta kenkieni alla, halailen karvakorvaamme ja nautin hetken ajattomuudesta. Koitan irtaantua riittämättömyyden tunteesta ja löytää positiivisia puolia keskeneräisyydestä. Siitä on tämä joululoma tehty. Ja tietysti glögistä ja suklaastakin.

Joulun odotusta

Follow my blog with Bloglovin Työkiireitä, opiskelukiireitä, harrastekiireitä, joulukiireitä, käytännön tee-se-nyt-minkä-jätit-jo-eilen tekemättä - kiireitä ja muita kiireitä. Tunnit loppuvat vuorokaudesta kesken ja rentoutuakin pitäisi, että jaksaisi. Kuulostaako tutulta?

Minä rakastan joulua. En ole hössöttäjä, en piittaa kauppojen maanisesta muovifestivaalista, enkä ressaa siivouksilla sun muilla, mutta silti näihin joulunalusviikkoihin tuntuu kasaantuvan yhtä ja toista askaretta. Niin töissä kuin kotonakin. Mistä ihmeestä se johtuu? Lienee analyysin paikka.

Istuin alas ja tein to-do-listan. Se paljasti jotain erikoista. Oikeastaan tehtävää ei ole sen enempää kuin muulloinkaan. No ehkä vähän, mutta vain vähän. Kiire syntyykin sisältä käsin. Sen sijaan, että etenisin päivä kerrallaan, ja nauttisin kaikista mukavista hetkistä, joita nämä ns. kiireeni minulle tuottavat, ahdistun jo etukäteen jokaisesta pienestä arkeani rikkovasta tapahtumasta. Minä siis luon kiireeni itse.

Joululoma alkaa joka vuosi samoihin aikoihin. Koulutehtävät rullaavat tasaiseen tahtiin läpi vuoden. Harrastukseni elävät omaa elämäänsä, kuten aina. Joululahjat, ne vähät, mitä tänä vuonna ekologisista syistä hankitaan, on ostettu. Joululeivonta on hyvässä vauhdissa (parit piparit jos pyöräyttäisin) ja tekemättä-jätetyt-listan kiireet saavat jatkossakin odottaa. Jos jokin niistä olisi kovin tärkeä, olisin sen kai jo tehnyt. Ja ne muut kiireet, mitä lie.

Minä haluan juoda glögini rauhassa, käydä karvakorvan kanssa aamulenkillä, vaikka nukkumatti roikkuu liian pitkään korvannipukassa ja kello tikittää kovaa vauhtia työmaata kohti. Tahdon viettää vapaa-aikaani tekemättä mitään, VAIKKA joulunalusaikaa eletäänkin. Ja JUURI siksi.

Jos saan itseni kiinni kiireahdinkoon ajautumisesta, istun alas ja kirjoitan aatokseni ulos. Sytytän kynttilän, juon kupin glögiä, tai kaksikin, nostan koivet kohti kattoa ja narskutan piparia, enkä käytä vapaa-aikaani työasioiden puimiseen. Ehdin tehdä sitä aivan tarpeeksi sitten paikan päällä.

Nautitaan näistä jouluntuoksuisista sinisistä hetkistä nyt, kun niitä on tarjolla. Pian ollaankin jo matkalla kohti valoisampia aikoja.

 

Valoa etsimässä

Follow my blog with Bloglovin

Vuoden pimein aika on täällä. Töihin mennessä on pimeää, sieltä tullessa pimeämpää. Pilvisellä säällä tuntuu siltä, ettei aurinko nouse ollenkaan, päivä soljuu ohi hämärässä myterössä. Hartiat korvissa, nenä tuhisten kuljemme paikasta toiseen. Silloin tällöin silmäkulmassa onneksi vilahtaa jotain kirkasta, pehmeää, säihkyvääkin.

Kynttilät luovat lämmintä loistettaan joka nurkassa, joulutähdet keikkuvat ikkunoissa, pihoilla säkenöivät mitä moninaisimmat lyhdyt ja ledi-ihmeet. Kukkalamput huutavat hoosiannaa ja hetkittäin kirkasvalolampun ylimaallinen kirkkaus lähentelee auringonvalon tuottamaa nautintoa. Me luomme valoa ympärillemme silloin, kun luonto ei sitä tarjoa.

Silti valonlähteistä kauneimmat ja herkimmät ovat luonamme alati. Luomamme keinovalo, niin kaunista kuin se parhaimmillaan onkin, vain häivyttää hennommat hohtajat näkyvistä. Selkeinä öinä ne valaisevat hienovaraisesti joulukuista maisemaa. Kuu rakentaa hopeisia kujia pelloille ja metsiin, tähdet viestivät menneestä ajasta, miljoonista mahdollisuuksista. Niitä katsellessa voi hetkeksi unohtaa itsensä ja aistia maailmankaikkeuden ajattomuuden.


Entäpä miltä näyttää joulukuinen auringonnousu? Uppoudu sarastavaan horisonttiin ja nauti valosta, joka hiljalleen valloittaa taivaankannen. Kaunista vuoden pimentä aikaa kaikille meille!

Esteetikko pulassa

Follow my blog with Bloglovin

Tänä aamuna kömmin tokkuraisena ylös sängystäni ja raotin varovasti makuuhuoneen verhoa. Esteetikko minussa koki välittömän iskun. Meitä muutaman päivän ilahduttanut ihastuttava lumikerros ja raikas pikkupakkanen olivat vain muisto enää. Vaaleanharmaa pilvimassa roikkui tummanharmaan maiseman yllä vasten sateen pieksemää sameaa näkymää. Pinnistin kaikkeni ja yritin etsiä ilon pilkahduksia. Tiaisia, pihapiirissämme liikkuvaa tummaa fasaaniurosta, talvikätköjä rakentavaa oravanpoikaa tai vaikka tuulessa huojuvaa kanervatupasta. Ei mitään. Silmäni etsiytyivät mustaan asfalttiin, kärhöjen lakastuneisiin lehtiin ja surulliseen vihreään muovipressuun, joka lepatti levottomana puuskaisessa tuulessa.

Jaahas, tällainen aamu, ajattelin. Olisi tehtävä hiukan enemmän töitä, jotta näkisin sen kauneuden, jota luonto tänäänkin tarjosi. Tiesin, että siellä se oli siellä, ainahan se oli, mieleni vain pisti kapuloita rattaisiin. Siemaisin aamukahvin ja pähkinäkookoskakkusen, jota ilman päiväni ei voi alkaa, ja kiskaisin juoksuvaatteet päälleni. En aikonut antaa harmaudelle periksi. Tuulta päin ja kohti kastuvia varpaita! Juuri sillä hetkellä oli päättäväisyys paras ase salakavalasti hiipivän apatian torjuntaan.

Vastatuuli piiskasi kasvojani ja nosti lenkkikaverini pitkät partakarvat silmille. Näky oli ihastuttava, eikä vehnäterrierimme ollut moisesta moksiskaan, nosti vain kuononsa yläilmoihin ja tutkaili aamun tuoksukavalkadia. Se ei piitannut kastuvista tassuista eikä kuraisesta vatsasta, miksi siis minäkään? Kirmasimme kapealle metsäpolulle, jota reunustavat korkeat männyt muodostivat veikeästi kiemurtelevan honkakujan. Öinen sade tuoksui märissä lehdissä ja silloin tällöin puiden takaa vilahtavat jouluvalot muistuttivat ihmisasutuksesta. Horisontti oli maalautunut utuisen punertavaksi, sekin taisteli sinnikkäästi aamun harmautta vastaan. Unohdin "haasteellisen" kelin, suljin pois liikenteen äänet, joita kantautui läheiseltä maantieltä, ja keskityin omaan hengitykseeni ja uskolliseen, leikkisään juoksukaveriini, jonka riemu ei koskaan laannu, oli keli, mikä hyvänsä.

Kotiin palattuani huomasin, kuinka kaunis hopeinen laventelipuska olikaan "talvehtivassa" perennapenkissä, miten vienosti vuorimännyn oksat tanssivat tuulessa ja koristekaalin loistavat värit pääsivät oikeuksiinsa kirkkaanvihreiden callunoiden keskellä. Siellähän se kauneus lymyili. Täytyi vain saada silmät auki!

Tänään siihen tarvittiin hiukan tarmoa, yksi vallaton vehnäterrieri ja leppoinen juoksulenkki, jonka aikana turhat murheet karisivat asfalttiin.