Takki auki kevääseen

Follow my blog with Bloglovin

Avasin oveni keväälle. "Tule vain", minä kuiskasin. "Tahtoisin jo kätkeä villasukat talvipiiloon ja unohtaa lapaset hattuhyllylle. Hyvästellä talvitakkiarsenaalin ainakin puoleksi auringon kiertämäksi ja juoda aamukahvini kuistin portailla."

Ja kevät kuuli kutsuni. Se kurkisti varovasti olohuoneen avoimesta ovesta, hipaisi nilkkojani viileällä huokauksellaan. Pyyhkäisi pölyt muratin lehdiltä ja nykäisi minua lempeästi korvannipukasta. "Tule mukaan", se kuiskasi. "Kulje kanssani."

Kehotuksen rohkaisemana kirmasin puuskaiseen länsituuleen, joka riehakkaana tempoi kuusten latvoja, kiusasi mustavariksia pesänrakennuspuuhissaan. Villasukat yhä jalkojani hellien, lapaset sormiani suojaten. Talvitakki tiukasti korviin asti napitettuna. 

Kevät vilkaisi minua hymyillen, kuiskutti taikasanoja karvakuonomme uteliaisiin korviin ja pujahti pihlajan latvaan istumaan. Siellä se keikkui ja ilkamoi, kun nelijalkainen ystävämme tempaisi minut liikkeelle.

Niska kenossa ihailimme yllämme kiitävää hanhiauraa, jututimme katulampun nokassa värjötteleviä kottaraisia. Seurasimme vemmelsääriä turkinvaihtopuuhissa, saimme osamme fasaaniherran keväthurmoksesta ja etsimme kevään ensimmäistä leskenlehteä. 

Kotipihlajan luona niiata niksautin kiitokseni keväälle, syleilin lämpöä ja valoa. 

"Olethan täällä huomennakin", kysyin varovasti.

"Jäädäkseni minä tulin. Kunnes kesä minut matkoihini passittaa", kevät hymähti ja pujahti alppiruusun alle torkkumaan.