Onnen hepuleita ja kuolattuja kulttuurisivuja

Follow my blog with Bloglovin
Jälleennäkemisen riemun huumaa. Pyyteetöntä kiintymystä. Tasajalkaloikkaa. Rakkautta. Kolmensadankuudenkymmenen asteen ilovoltteja ja holtittomia onnen hepuleita. Sitä se on. Päivästä toiseen. Elämä koiraystävän kanssa.

On se myös väsynyttä tarpomista loskassa ja räntäsateessa. Valvottuja öitä kipeä karvaturri kainalossa, sekä turhautuneita huokauksia, kun rakas karvamukula, vuosien koulutuksesta huolimatta, iskee märät tassunsa naapurin tädin valkeaan kevättakkiin ja varastaa tiskipöydältä kermaisen juustokimpaleen.

Vaikka asiaa mistä kulmasta tahansa katselisi, jää saldo aina plussan puolelle. Ei korvaa mikään sitä tunnetta, kun ystävä päivän päätteeksi rojahtaa päällesi, työntää kylmän kuononsa poskeasi vasten, ja vaipuu uneen. Entä eikö nouse hymy huulillesi, kun hän pienenkin lumiläntin nähdessään katsahtaa sinuun onnesta mykkyrässä, ja ryntää häntä kippurassa piehtaroimaan itsensä väsyksiin.

Nelijalkaiset ystävämme palauttavat meidät perimmäisten kysymysten äärelle. Mikä on tärkeää, mikä ei? On vaikeaa olla nuutunut ja kärttyinen, jos seuralaisena on ilopilleri, joka puhtaasti ja vilpittömästi, vain ja ainoastaan, rakastaa elämää. Hän on pienen yksikkömme valopilkku, rakas perheenjäsenemme. 

Me hänen laumansa.

Mitä olisikaan uusi päivä ilman unenpöpperöistä haukkua, joka aamukahvin poristessa nukahtaa varpaillesi? Entä olisiko lehdenlukuhetkesi olohuoneen lattialla minkään veroinen, jollei huomionkipeä ystäväsi jossain vaiheessa tassuttelisi kulttuurisivujen päälle lepäilemään ja tuijottamaan puoliksi syötyä voileipääsi? Kuka veisi sinut päivittäin ulos, milloin nauttimaan raikkaasta vesisateesta, milloin hikoilemaan auringonpaisteeseen? Juoksemaan metsissä ja näkemään maailman uudella tavalla? Hänen tavallaan. Täynnä tuoksuja, viestejä, mahdollisuuksia, kutsuja. Niin, kukapa muukaan.

Tämä tunteellinen päivitys on kunnianosoitus elämämme koirille. Ihanaa koiranpäivää kaikki maailman koirat ja heidän palveluskuntansa! Jokainen päivä on koiranpäivä.

Hetki vielä - olen ihan pian valmis....

Follow my blog with Bloglovin

Se on se tunne, kun päätät pikaisesti napsaista kärhöpuskasta talven nitistämät oksat ja istahtaa leppoisasti puutarhalehti sylissä nauttimaan aurinkoisesta kevätpäivästä, mutta yllättäen jokin kiinnittää huomiosi. Tuija-aita kaipaa pikaista harvennusta! Entäs yrttilaatikko ja katajaa pitkin kiipeävä alppikärhö? Juuri kun nouset puutarhatikkaille, teet hälyttävän havainnon... Suurin kukkapenkkisi on muuttunut kurttuisten lehtien ja kellastuneiden neulasten temmellyskentäksi. Krookuksia hädin tuskin erottaa! Kuinka tämä on mahdollista? Eilen kaikki oli vielä hyvin. Voiko yksi aurinkoinen aamu muuttaa kaiken?

Sisäinen puutarhapoliisisi valpastuu. Se on refleksi. 

Hallitsematon! Vastustamaton! Koukuttava! 

Kuulostaako tutulta?

Annat periksi. Hyvä on, ihan nopeasti vain. Olethan toki ansainnut lepohetkesi suosikkilehtesi kanssa! Aloitat kärhöistä. Niiden kanssa ei sovi hutiloida, jos mielii kesällä nauttia upeasta kukkaloistosta. Sitten tuijien pariin -pikaharvennus osoittautuu pian utopiaksi. Kuivia oksia on kaikkialla!  

Noh, samahan työ on tehdä kerralla hyvin. Pieni lisäpanostus takaa, että vehreä havuaitasi kukoistaa keväästä syksyyn. Yrttilaatikko on onneksi pieni projekti ja voit aloittaa kukkapenkin siivouksen. 

Ihan pian valmis, huikkaat miehellesi, joka seisoo terassin ovella kysyvä ilme kasvoillaan. Ei mene enää kauan! Hän hymähtää, toteaa lounaan olevan valmis ja katoaa sisälle. Huokaiset tyytyväisenä, takaisin sorvin ääreen. Kun kukkapenkki lopulta on viimeistelty ja olet istahtamassa alas, huomaat alppiruusun takana kuihtuneen saniaisen, ja kuinkas omenapuun kevätleikkaus onkin jäänyt noin kesken... 

Kevät on täynnä villiintyneitä viherpeukaloita, jotka harppovat nuttura tutisten puutarhatarvikearkun, pensasaitojen, kukkapenkkien ja kasvimaiden väliä. He haravoivat. Nyppivät. Saksivat. Tonkivat. Unohtuu aika, jää väliin lounas, jäähtyy kahvi, saa odottaa puutarhalehti. Lopputuloksena on ilmava tuija-aita, terve rivi kärhöjä, joukko tyytyväisiä kevään kukkijoita, joiden ei enää tarvitse taistella valosta eikä tilasta, sekä yrttilaatikko, jota yksikään basilika tai oregano ei voi vastustaa. Hiukset täynnä neulasia ja siitepölyä, ranteissa ja sormissa nirhaumia. Kynnenaluset mullan koristamat ja housunpolvet kurassa istuu onnellinen viherpeukalo pihakiveyksellä ja hörppii kylmää kahviaan. Kyllä kannatti. Mitähän kello on? Joko aurinko laskee? 

Siskot ja veljet, kadotkaamme kevään ihmemaahan! Voimia muille perheenjäsenille - meidät tavoittaa jälleen syksyllä...

Kun uni ei tule

Follow my blog with Bloglovin

Sen oppii arvaamaan. Sitä ryhtyy pelkäämään. Milloin johtuu se kuun kierrosta, milloin naapurin kissan hännän asennosta. Villasukkien värikin voi vaikuttaa. Saa sille lempeästi lirkutella, uutterasti maanitella, lahjoakin kannattaa. Keinot monet ovat, mutta harvoin niistä apua saa.

On uniteetä, unituoksuja, unimusiikkia, uniharjoituksia, unimantroja, unikavereita ja unioppaita. Vaan missä on itse uni? Se tulee ja menee kuten haluaa. Ehkä piipahtaa, harvemmin viivähtää. Johtuuko stressistä, seuraustako liiasta liikunnasta, väärästä ruokavaliosta, vai ylivilkas mielikuvitusko sen aiheuttaa? Itsereflektion kehä on loputon, ja vatvominen juuri yöaikaan tuottaa tulosta aivan yhtä paljon kuin sadepisaroiden pyydystäminen mummon vanhalla siivilällä.

Usein sitä on ikävä. Unta. Vaan siihenkin jo tottuu. Huumori auttaa asiaa, Mitä mustempaa, sen parempaa. Vatvomaan ei kannata jäädä. Kansantautikin se jo on. Unettomuus. Naisilla yleisempää kuin miehillä. Joka kolmas siitä kärsii, kroonikoita kymmenen sadassa. Illanvirkuilla aamuvirkkuja hankalampaa. Periäkin sen saattaa. Altistaa sairauksille, laskee suorituskykyä, heikentää keskittymistä, immuunijärjestelmä ei pidä siitä lainkaan.

Vaje. Univaje. 

Minun uneni katosi noin kaksikymmentä vuotta sitten. Syitä olen etsinyt, ratkaisuja hakenut, mutta lopputulos on aina sama. Uni tulee, kun tulee, ja menee kuin menee. On asioita, joihin voin vaikuttaa, ja vielä enemmän niitä, joihin en voi. Yhden asian voin kuitenkin tehdä. Minä hyväksyn sen. Hyväksyn, ettei uni joka yö viivy luonani. Hyväksyn, että aamuyön tunnit ovat odottavalle pitkiä. Hyväksyn, että kehoni on kiukkuinen unettoman yön jälkeen, eikä lenkki kulje maratontahtia. Hyväksyn, että tummat silmänaluset osaltaan kertovat elämäni tarinaa. 

Lopultakin hyväksyn.

Ehkä ensi yönä nukunkin taas hyvin. Sitäkin tapahtuu.

Kevään känkkäränkkä

Follow my blog with Bloglovin

Eilen kurkistin kukkapenkkiin. Ihan varovasti. Muuten vain. Puolihuomaamattomasti. Kevään ensimmäisiä linssiluteita haeskelin. Kuvauskohteita kuulostelin. Ripistelin lehtikasoja, raottelin korsikumpuja. Heinätukkoja heiluttelin. Silloin hänet huomasin! Törötti päättäväisenä, jurotti tuimana, harmistuneeltakin vaikutti. Kapoiset sormet kippurassa, vihreät viipokkaat vänkkyrässä.

Kevään känkkäränkkä!

`Tehkää tietä`, se huuteli, naapureilleen irvisti.
´Tämä on minun penkkini, siis kauemmaksi siirtykää. `

Tyynenä katseli tulppaanineito toveriaan mekastavaa. Hymyili hennosti, helmojaan heilautti, auringosta pontta otti. Antoi kameran tulkita olemustaan, täysin rinnoin nautti ihailusta. Huojahti hillitysti, keikisti kainosti, kauneutta jaloa säteili. Jo mekastuksenkin unohti. Sivusta katseli känkkäränkkä, huomionkipeänä kitisi. Tahtoi osansa suosiosta, paistatella sekin halusi. Vaan eivät yltäneet varpaansa tulppaanipenkkaan, ulottuneet sormensa neidon helmaan. Kiukkuisesti komensi kuvaajaa, käski pikaisesti luokseen palaamaan.

`Kaikkia meitä tarvitaan`, huusi piskuinen känkkäränkkä.