Kuuletko ajatuksesi?

Follow my blog with Bloglovin

"Useimmat ihmiset eivät koskaan kuuntele"

-Ernest Hemingway

Kuunnella voi monin tavoin. Se on taitolaji, sanotaan. Väittävät, että harjaantuakin siinä voi. Oppia uusia tapoja. Kehittyä hyväksi kuuntelijaksi. Mutta mitä se on, kuunteleminen? Hetkessä olemista. Pysähtymistä. Vastaanottamista. Ääntähän on maailma täynnä.

Mitä sinä kuuntelet? Miten sinä kuuntelet? Milloin sinä kuuntelet? 

Maailmamme muuttuu alati kovaäänisemmäksi. Desibelitasot nousevat, korvamme kuulevat kaiken. On autoja. Lentokoneita. Työmaita. Kännyköitä. Taustamusiikkia. Tietokonepelejä. Hälyä joka lähtöön. Massaa, jota äänisaasteeksi kutsutaan. Se vaikuttaa meihin. Aivomme reagoivat jokaiseen ääneen. Olemme alitajuisesti tarkkaavaisia jopa nukkuessamme, sillä kuulo on tärkein varoitus- ja suunnistusaistimme, kiitos evoluution. On toki paljon ääniä, jotka rentouttavat, rauhoittavat. Tuottavat mielihyvää. Luonnollisia ääniä. Luonnon ääniä. Ääniä, joista etäännymme joka hetki. Ääniä, jotka jäävät melusaasteen alle. Ääniä, jotka ovat osa sitä ympäristöä, josta olemme lähtöisin. Me kaikki. Ihmisen pojat.

Olemmeko kadottamassa kuuntelemisen ikiaikaisen taidon, koska emme kuule meille tärkeitä ääniä? Linnun laulua. Tuulen huminaa. Puron solinaa. Haavan lehtien havinaa. Mehiläisten surinaa. Ääniä, jotka sitovat meidät osaksi luontoa. Hiljaisuutta, joka syntyy siitä, kun mieli rauhoittuu luonnolliseen äänimaisemaansa. Me olemme osa sitä maisemaa. Se on osa meitä.

"Mikään ilma ei ole suloista hiljaisuudessa, se on suloista vain täyttyessään vaimeiden äänten virrasta- lintujen liverryksestä, hyönteisten surinasta ja sirityksestä," - John Ruskin (Unto This Last 1862)

Kulje siis ääntä kohti. Havittele tuulta. Etsiydy pörriäisten pariin. Lumoudu laineiden liplatuksesta, punarinnan liverryksestä. Kuuntele maailman sykettä. Kuuntele rakkaitasi. Kuuntele itseäsi.

"The world has music for those who listen"

- George Santayana

Pölyttäjän paratiisi

Follow my blog with Bloglovin

On sitä kaikkialla. Se pääsee joka paikkaan. Välttyä ei voi, pakeneminen mahdotonta. Onhan se elinehto! Toisille.

Koristaa pöydän pintoja. Somistaa ikkunoita. Koreilee tyytyväisenä pianon päällä. Puutarhaakin laajalti komistaa. Omalla tavallaan. 

Ja kaunistahan se on. Jonkun mielestä

Olen pyyhkinyt sitä levysoittimesta, jalkapohjista, koiran kuonosta. Ravistellut petivaatteista, laudeliinoista, hiuksistakin. Pessyt basilikan lehdiltä. Sipaissut silmäripsistä. Huljutellut housun punteista. Ja niistänyt, oi olenhan niistänyt!

Vaan mikäpä siinä. Saa sen nopeasti pois. Hetkeksi. Voi siltä silmänsä ummistaa. Kaiketi. Vaan eroon siitä ei pääse, ja nenä sen muistaa. Taatusti.

Kuinka ihana onkaan kuivattaa valkoisia lakanoita toukokuisessa länsituulessa. Nauttia itse tehdystä minttujäätelöstä omalla kotiterassillaan. Siemailla lasi kylmää kuohuviiniä. Hengittää syvään sisään, ja oikaista itsenä nurmikolle pitkän puutarharupeaman jälkeen, kun - KAIKKI ON SIITEPÖLYN PEITOSSA! 

Kerta kaikkiaan kaikki. Aivan kaikki. Kaikki.

Selviydyttävä kuitenkin on, sinnikkäitä kun olemme. Periksi ei saa antaa. Siispä tuulta päin ja pihalle! Taskut täyteen nenäliinoja, märkä rätti käsilaukkuun, silmätipat sukan varteen ja eväsleivät ääntä kohti jo jääkaapilla.

Kestäähän se vain hetken, Suomen kesä on tunnetusti varsin lyhyt. Pian jo hytistään kirpakoissa syysaamuissa.

 Joten... valitus sikseen, hymyä huulille ja kellertävää ylle, niin kaikki sujuu vallan mainiosti. Ei näy pöly sävy sävyyn valitussa vaatekerrassa. Märkä rätti taas on käypä kapistus tilanteessa kuin tilanteessa, ja silmätippoja voi käyttää esimerkiksi ryppyjen silottamiseen. Näin olen kuullut, antanut itselleni kertoa.

Ja ainahan voi siitepölyä käyttää vaikkapa ravintolisänä!

Tukka takussa labyrintissä

Follow my blog with Bloglovin

Uusia ystäviä. Vanhoja ystäviä. Ihmisiä elämän jokaisesta vaiheesta. Juurakko, josta alati versoo uutta elämää. Ja maailmanlapsi itse. Siellä jossain. Kaiken välimaastossa. Oksistossa. Luettujen ja lukemattomien kirjojen, kukkivien ja jo kukkineiden köynnösten, kuljettujen sekä vielä löytämättömien metsäpolkujen kartastossa. Silmät ymmyrkäisinä, tukka takussa, hiukkasen hukassa. Paljon unohtaneena, joka hetki uutta etsimässä. Labyrintissä, jonka nykyhetkeksi nimesimme. Syklissä, joka tarinoista täyttyy...

Tapasipa nainen ystävänsä vuosien takaa. 

Et ole muuttunut lainkaan! 

No ehkä hiukan. Sentään! 

Karismaa se vain on, totesi ystävä nauraen.

Kuten aina, kun on hauskaa, porhalsi aika eteenpäin kuin kevätvimman puraisema metsäjänis. Kuulumiset vaihtuivat. Jaettiin ilot, surutkin. Maailma parani. Riemu raikui! Nauroivat niin itselleen, toisilleen, kuin elämällekin. Ajan kululle, ihmisyydelle. Ennen kuin nainen huomasikaan, oli hänen jo aika hypätä junaan ja palata omaan elämäänsä. He hyvästelivät, halasivat, lupasivat tavata jälleen. Kenties piankin. Eihän elämästä koskaan tiedä! Nainen, kohtaamisesta voimaantuneena, kiiruhti junaan, käpertyi villasukat jalassa penkilleen, ja salli ajatustensa sukeltaa menneeseen. Pian huomasi hän haikeuden hiipivän silmäkulmaan, mielen hakeutuvan ajassa yhä taaksepäin. Vuosiin, jolloin kaikki oli suurta, uutta. Mahdollista. Vuosiin, jolloin hän vimmatusti etsi itseään. Tutustui ihmiseen, jonka elämää eli.


Maisemat vaihtuivat, kilometrit taittuivat. Nainen havahtui. Tavoitti ajatuksen. Sai kiinni sen västäräkin lentoa muistuttavasta liehusta. Tunnisti itsensä, jonkin vuosien ja kiireen alle kadonneen. Nuoruuden hulluuden, jolle heittäytyminen oli elinehto. Pelottomuuden, joka mahdollisti hypyt tuntemattomaan. Luottamuksen, joka lupasi, että universumi ottaa kopin. Poikkeuksetta.  Nainen tarttui liehuun. Tiukasti. Piilotti sen paidan kaulukseen, silitti sen levotonta sielua. Lupasi pitää siitä hyvää huolta. Liehu murahti tyytyväisenä, asettui aloilleen. Se oli tullut jäädäkseen. Nainen vaan ei tiennyt sitä vielä.

Yksi pieni suuri kohtaaminen - ja kaikki tuo! Kuinka usein huomaakaan ajattelevansa- pitäisi soittaa, laittaa viesti, pyytää kahville, ehdottaa tärskyjä, kysyä kuulumisia. Ihmiseltä, jonka kerran tunsi. Ystävältä, jonka kanssa jakoi elämänsä. Mutta, kun on tuo välimatka, kiirekin. Työ ja harrastukset. Perhe ja asuntolaina. Mitä näitä nyt on..

Joka kerta, kun jätämme soittamatta, kohtaamatta, matkaamatta, laitamme pienen osan itsestämme sivuun. Syrjään. Parempaa hetkeä odottamaan. Pian kertyy viikoista vuosia, vuosikymmeniäkin. Juurakko, jota elämämme ihmiset ruokkivat, nääntyy. Labyrintti muuttuu yksisuuntaiseksi pikatieksi. Sykli jumiutuu.

Soita. Kirjoita kirje. Koputa ovelle. Ystävänä. Ystävälle. 

Luopumisen tuskaa?

Follow my blog with Bloglovin

Kompromisseja. Henkilökohtaisia menetyksiä. Luopumista. Tappio kai vähintäänkin!

Jo siitä puhuminen herättää vihaa. Pelkoa puettuna kivihiilen valheelliseen viittaan. Mukavuudenhalua minkkiturkin suloiseen itsepetokseen kiedottuna. Vastustusta, joka liehuu lipputangoissa kansallisuudesta riippumatta. Harhaluuloja, joita välinpitämättömyys, itsekkyys ja henkinen sokeus ylläpitävät.

Ei koske minua. Ei kannata. Miksi pitäisi? En minä ainakaan.

Vaaditaan muutoksia, ettei mikään muuttuisi. Pidetään kynsin hampain kiinni kaikesta saavutetusta, lainatusta, varastetustakin. Takerrutaan mielikuvaan ihanteesta, joka todellisuudessa on illuusioista vaarallisin. Yhteiset päämäärät muuttuvat rajoitteiksi. Menoeriksi. Pakotteiksi. Mututuntuma ohittaa asiantuntijalausunnot. Lyhytnäköisyys on uusi normaali.

Minä. Minun. Oma. Itse.

Kenties luopuminen merkitseekin toivoa, kun on kysymys maapallon tulevaisuudesta. Kompromissien tekeminen potentiaalia. Henkilökohtaiset menetykset vastuun kantamista. Taloudelliset tappiot mittaamattoman arvokkaita investointeja vielä syntymättömille sukupolville. Maailmassa, jossa raha puhuu, on hyvin vähän tilaa inhimillisyydelle, mutta tulevaisuudelle on  mahdotonta määrittää hinta. Ilmastonmuutos on. Se pysyy. Etenee. Muokkaa. Vaikuttaa meihin kaikkiin. Tavalla tai toisella. Me olemme yksi, ja yksikin voi vaikuttaa.

Sinä. Minä. Hän. He. Te. Me.