Follow my blog with Bloglovin
Viime päivinä olen pohtinut paljon jaksamisen käsitettä. Mitä tarkoittaa, kun, joku sanoo, ettei enää jaksa. Ei jaksa hoitaa perhettään tai itseään, ei jaksa tehdä töitään, ei jaksa pitää kiinni oravanpyörästä, tai pahimmassa tapauksessa, ei jaksa elää.
Väsymys voidaan jakaa eri asteisiin tiloihin ja sitä voidaan määritellä hyvin monella tavalla, mutta loppuviimein väsymys on aina subjektiivinen käsite. Se voi olla fyysistä tai henkistä, jopa kyllästymistä johonkin asiaan. Milloin väsymys kroonistuu, missä kulkee väsymyksen ja uupumuksen raja?
Uutisissa puhutaan alle kolmekymppisten työväsymyksestä ja lukiolaisten uupumisesta. Omasta lukioajastani on jo vierehtänyt jo tovi, mutta olen yrittänyt muistella, kuinka itse silloin jaksoin, ja miksi aihe on nyt niin ajankohtainen. Ovatko nuoret ja nuoret aikuiset tosiaan väsyneempiä kuin esimerkiksi me 70-luvulla syntyneet aikanamme olimme, vai puhutaanko asiasta vain enemmän? Kissan nostaminen pöydälle, kun on kyse hankalista asioista, on tervettä ja tarpeellista, mutta nykyajalla on myös taipumus luoda eri sairauksista (esim syömishäiriöt) "muoti-ilmiöitä", jolloin asioiden todellinen vakavuus voi jäädä mediamyllytyksen jalkoihin. En vähättele väsymyksen yleisyyttä, päinvastoin, mutta mietin miksi he, te, me, hän, sinä, minä, olemme niin väsyneitä.
Kuulun ihmisiin, joita ei ole onnistanut unenlahjojen kanssa. Viisi tuntia jatkuvaa unta on huikea saavutus, joka toteutuu vain aniharvoin. Usein uni katkeaa 2-3 tunnin välein ja kestää kaikkiaankin vain 6-7 tuntia. Huonoimmillaan Nukkumatti viipyy mestoilla kaksi tuntia ja jatkaa matkaa. Ei lainkaan epätavallista. Sillä kuitenkin mennään ja sen on riitettävä. Puolisollani on sama dilemma, joten onneksi olemme vuosien saatossa oppineet hoitamaan omaa unettomuuttamme monin tavoin. (eivät välttämättä vastaa asiantuntijoiden suosituksia, mutta meillä ne toimivat) Päikkärit aina kun siltä tuntuu, tarpeeksi hikiliikuntaa, ehkä lasillinen konjakkia iltaisin, sauna, ja kirja unikaverina- metodit, toimivat parhaiten. Saatan toki välillä olla hiukan allerginen, kun joku erehtyy valittamaan nukkuneensa vain kuusi tuntia edellisenä yönä- ja olevansa niin loputtoman väsynyt. Ehkä niin, mutta jospa vain minäkin edes joskus...
Jotakuta vaivaa siis unettomuus, toisella perhe-elämä vie voimat, kolmas uupuu työssään - tai työstään, ja usein nämä kaikki tekijät vielä liittyvät tavalla tai toisella toisiinsa. Me reagoimme väsymykseen eri tavoin, mutta milloin väsymys on niin perinpohjaista, että se alkaa hajottaa ihmismieltä ja vaikeuttaa elämänhallintaamme. Milloin ihmisellä on oikeus ottaa aikalisä ja pysäyttää elämänsä hetkeksi?Tekisi mieli sanoa, että milloin vain, tietysti, mutta helppo se on huudella, sillä todellisuus on hiukan toinen.
Kuinka usein olet kuullut itsesi, tai jonkun toisen toteavan, `kyllä minäkin olen väsynyt, mutta... täytyy nyt vain jaksaa... sitten kun...työt eivät odota... sairastan sitten lomalla... ja omat suosikkini...kuolema kuittaa univelat, haudassa sitä joutaa lepäämään.`
Mitä ihmettä varten ihminen suorittaa omaa elämäänsä? Miksei sanonta, kerranhan sitä vain eletään, päde tähän asiaan. Jos täällä ollaan vain kerran, niin miksi se matka pitäisi taittaa väsyneenä ja lippu puolitangossa, kun vaihtoehtona olisi hyvin levännyt ja energinen elämä. Kuinka esimerkiksi työ voi olla niin tärkeää, että ihmisen kannattaa uupua sitä tehdessä?
Olen havainnut, että ollessani jatkuvasti väsynyt, olen sekoittanut asioiden tärkeysjärjestyksen. Ne asiat, jotka tuottavat minulle ja läheisilleni iloa, ovat jääneet oravapyörän jalkoihin ja suoritan elämääni siinä uskossa, että näin minun tulee ja oletetaan toimivan. Aion pyrkiä hitaampaan elämänrytmiin ja keskitän aiempaa enemmän huomiota siihen, että minulle stressiä ja paineita tuottavat asiat pysyvät niillä tärkeysjärjestyksen portailla, jonne ne kuuluvatkin. Olen jo aloittanut, muuta eipä ole ihan yksinkertaista.
Matka jatkuu. Askel kerrallaan! :)
Uutisissa puhutaan alle kolmekymppisten työväsymyksestä ja lukiolaisten uupumisesta. Omasta lukioajastani on jo vierehtänyt jo tovi, mutta olen yrittänyt muistella, kuinka itse silloin jaksoin, ja miksi aihe on nyt niin ajankohtainen. Ovatko nuoret ja nuoret aikuiset tosiaan väsyneempiä kuin esimerkiksi me 70-luvulla syntyneet aikanamme olimme, vai puhutaanko asiasta vain enemmän? Kissan nostaminen pöydälle, kun on kyse hankalista asioista, on tervettä ja tarpeellista, mutta nykyajalla on myös taipumus luoda eri sairauksista (esim syömishäiriöt) "muoti-ilmiöitä", jolloin asioiden todellinen vakavuus voi jäädä mediamyllytyksen jalkoihin. En vähättele väsymyksen yleisyyttä, päinvastoin, mutta mietin miksi he, te, me, hän, sinä, minä, olemme niin väsyneitä.
Kuulun ihmisiin, joita ei ole onnistanut unenlahjojen kanssa. Viisi tuntia jatkuvaa unta on huikea saavutus, joka toteutuu vain aniharvoin. Usein uni katkeaa 2-3 tunnin välein ja kestää kaikkiaankin vain 6-7 tuntia. Huonoimmillaan Nukkumatti viipyy mestoilla kaksi tuntia ja jatkaa matkaa. Ei lainkaan epätavallista. Sillä kuitenkin mennään ja sen on riitettävä. Puolisollani on sama dilemma, joten onneksi olemme vuosien saatossa oppineet hoitamaan omaa unettomuuttamme monin tavoin. (eivät välttämättä vastaa asiantuntijoiden suosituksia, mutta meillä ne toimivat) Päikkärit aina kun siltä tuntuu, tarpeeksi hikiliikuntaa, ehkä lasillinen konjakkia iltaisin, sauna, ja kirja unikaverina- metodit, toimivat parhaiten. Saatan toki välillä olla hiukan allerginen, kun joku erehtyy valittamaan nukkuneensa vain kuusi tuntia edellisenä yönä- ja olevansa niin loputtoman väsynyt. Ehkä niin, mutta jospa vain minäkin edes joskus...
Kuinka usein olet kuullut itsesi, tai jonkun toisen toteavan, `kyllä minäkin olen väsynyt, mutta... täytyy nyt vain jaksaa... sitten kun...työt eivät odota... sairastan sitten lomalla... ja omat suosikkini...kuolema kuittaa univelat, haudassa sitä joutaa lepäämään.`
Mitä ihmettä varten ihminen suorittaa omaa elämäänsä? Miksei sanonta, kerranhan sitä vain eletään, päde tähän asiaan. Jos täällä ollaan vain kerran, niin miksi se matka pitäisi taittaa väsyneenä ja lippu puolitangossa, kun vaihtoehtona olisi hyvin levännyt ja energinen elämä. Kuinka esimerkiksi työ voi olla niin tärkeää, että ihmisen kannattaa uupua sitä tehdessä?
Olen havainnut, että ollessani jatkuvasti väsynyt, olen sekoittanut asioiden tärkeysjärjestyksen. Ne asiat, jotka tuottavat minulle ja läheisilleni iloa, ovat jääneet oravapyörän jalkoihin ja suoritan elämääni siinä uskossa, että näin minun tulee ja oletetaan toimivan. Aion pyrkiä hitaampaan elämänrytmiin ja keskitän aiempaa enemmän huomiota siihen, että minulle stressiä ja paineita tuottavat asiat pysyvät niillä tärkeysjärjestyksen portailla, jonne ne kuuluvatkin. Olen jo aloittanut, muuta eipä ole ihan yksinkertaista.
Matka jatkuu. Askel kerrallaan! :)
