Väsymyksen raja

Follow my blog with Bloglovin Viime päivinä olen pohtinut paljon jaksamisen käsitettä. Mitä tarkoittaa, kun, joku sanoo, ettei enää jaksa. Ei jaksa hoitaa perhettään tai itseään, ei jaksa tehdä töitään, ei jaksa pitää kiinni oravanpyörästä, tai pahimmassa tapauksessa, ei jaksa elää.


Väsymys voidaan jakaa eri asteisiin tiloihin ja sitä voidaan määritellä hyvin monella tavalla, mutta loppuviimein väsymys on aina subjektiivinen käsite. Se voi olla fyysistä tai henkistä, jopa kyllästymistä johonkin asiaan. Milloin väsymys kroonistuu, missä kulkee väsymyksen ja uupumuksen raja?

Uutisissa puhutaan alle kolmekymppisten työväsymyksestä ja lukiolaisten uupumisesta. Omasta lukioajastani on jo vierehtänyt jo tovi, mutta olen yrittänyt muistella, kuinka itse silloin jaksoin, ja miksi aihe on nyt niin ajankohtainen. Ovatko nuoret ja nuoret aikuiset tosiaan väsyneempiä kuin esimerkiksi me 70-luvulla syntyneet aikanamme olimme, vai puhutaanko asiasta vain enemmän? Kissan nostaminen pöydälle, kun on kyse hankalista asioista, on tervettä ja tarpeellista, mutta nykyajalla on myös taipumus luoda eri sairauksista (esim syömishäiriöt) "muoti-ilmiöitä", jolloin asioiden todellinen vakavuus voi jäädä mediamyllytyksen jalkoihin. En vähättele väsymyksen yleisyyttä, päinvastoin, mutta mietin miksi he, te, me, hän, sinä, minä, olemme niin väsyneitä.

Kuulun ihmisiin, joita ei ole onnistanut unenlahjojen kanssa. Viisi tuntia jatkuvaa unta on huikea saavutus, joka toteutuu vain aniharvoin. Usein uni katkeaa 2-3 tunnin välein ja kestää kaikkiaankin vain 6-7 tuntia. Huonoimmillaan Nukkumatti viipyy mestoilla kaksi tuntia ja jatkaa matkaa. Ei lainkaan epätavallista. Sillä kuitenkin mennään ja sen on riitettävä. Puolisollani on sama dilemma, joten onneksi olemme vuosien saatossa oppineet hoitamaan omaa unettomuuttamme monin tavoin. (eivät välttämättä vastaa asiantuntijoiden suosituksia, mutta meillä ne toimivat) Päikkärit aina kun siltä tuntuu, tarpeeksi hikiliikuntaa, ehkä lasillinen konjakkia iltaisin, sauna, ja kirja unikaverina- metodit, toimivat parhaiten. Saatan toki välillä olla hiukan allerginen, kun joku erehtyy valittamaan nukkuneensa vain kuusi tuntia edellisenä yönä- ja olevansa niin loputtoman väsynyt. Ehkä niin, mutta jospa vain minäkin edes joskus...

Jotakuta vaivaa siis unettomuus, toisella perhe-elämä vie voimat, kolmas uupuu työssään - tai työstään, ja usein nämä kaikki tekijät vielä liittyvät tavalla tai toisella toisiinsa. Me reagoimme väsymykseen eri tavoin, mutta milloin väsymys on niin perinpohjaista, että se alkaa hajottaa ihmismieltä ja vaikeuttaa elämänhallintaamme. Milloin ihmisellä on oikeus ottaa aikalisä ja pysäyttää elämänsä hetkeksi?Tekisi mieli sanoa, että milloin vain, tietysti, mutta helppo se on huudella, sillä todellisuus on hiukan toinen.

Kuinka usein olet kuullut itsesi, tai jonkun toisen toteavan, `kyllä minäkin olen väsynyt, mutta... täytyy nyt vain jaksaa... sitten kun...työt eivät odota... sairastan sitten lomalla... ja omat suosikkini...kuolema kuittaa univelat, haudassa sitä joutaa lepäämään.`

Mitä ihmettä varten ihminen suorittaa omaa elämäänsä? Miksei sanonta, kerranhan sitä vain eletään,  päde tähän asiaan. Jos täällä ollaan vain kerran, niin miksi se matka pitäisi taittaa väsyneenä ja lippu puolitangossa, kun vaihtoehtona olisi hyvin levännyt ja energinen elämä. Kuinka esimerkiksi työ voi olla niin tärkeää, että ihmisen kannattaa uupua sitä tehdessä?

Olen havainnut, että ollessani jatkuvasti väsynyt, olen sekoittanut asioiden tärkeysjärjestyksen. Ne asiat, jotka tuottavat minulle ja läheisilleni iloa, ovat jääneet oravapyörän jalkoihin ja suoritan elämääni siinä uskossa, että näin minun tulee ja oletetaan toimivan. Aion pyrkiä hitaampaan elämänrytmiin ja keskitän aiempaa enemmän huomiota siihen, että minulle stressiä ja paineita tuottavat asiat pysyvät niillä tärkeysjärjestyksen portailla, jonne ne kuuluvatkin. Olen jo aloittanut, muuta eipä ole ihan yksinkertaista.

                                            Matka jatkuu. Askel kerrallaan! :)








Auringon kultaama aamulenkki

Follow my blog with Bloglovin
Huurteiset lehdet rahisevat tossujen alla ja hengitys huurtuu hempeiksi hattaroiksi. Koira ripistelee riemuissaan kuuran kuorruttamassa heinikossa, korvat höröllä, häntä tiukasti pystyssä. Katseeni eksyy alati tuhansiin säihkyviin jalokiviin, joita alkava talvi on viskonut ympäriinsä. Niitä on kaikkialla.

Pakkanen nipistelee ilkikurisesti poskipäissä, kurottaa kylmillä kourillaan ohkaisen juoksutakin alle. Vilu ei tunne armoa. Kiihdytän askelta ja lämpö tulvii kehoon. On helppo hengittää. Valitsen jokivarsireitin, tällaisina aamuina sen voima on hypnoottinen. Aamuaurinko kylvettää rantakoivikkoa kultaisessa valossaan saaden talitintit villiintymään.

Luonnon äänet ovat parasta juoksumusiikkia. Koiran kynsien ripinä jäistä maanpintaa vasten, karvaisen kuonon tuhina tuhansien hajujen melskeessä. Tuulessa huojuvat jäiset oksat, pakkasen rapsahtelu puiden rungoilla, jäätyvän veden ritinä. Niin- ja tietysti ne talitintit, punatulkut, varpuset, ja höyheniään pörröttävät sinitiaiset ja hippiäiset ja kaikki pienet ja suuremmatkin kulkijat.

On aivan pakko pysähtyä ja kuunnella hetki luonnon äänten täyttämää hiljaisuutta. Painan otsan koivun runkoa vasten, ja hengitän. On rauhallista. Koira tuhahtaa tyytymättömänä, mennään jo, se sanoo, on niin paljon tutkittavaa, älä viivyttele. Naurahdan ja pyrähdän juoksuun, matka jatkuu. Karvakuono on tyytyväinen.

Askel kulkee kepeästi ja venytän lenkkiä kilometrillä tai kahdella, ehkä kolmella. Lopetin matkan ja sykkeen mittaamisen jo vuosia sitten. Kun numeroista tuli liian tärkeitä päätin unohtaa ne kokonaan. Oma hengitys on mitä parahin mittari ja jalat kartoittavat matkantekoa paremmin kuin mikään muu.

Kiristän vauhtia lenkin viimeiselle osuudelle. Nautin vapauden tunteesta. Koira riehaantuu leikkimään, olemme kotona ennen kuin huomaankaan. Etupihan pihlajat tervehtivät tulijoita ja kanervat keinuttavat kukintojaan hennossa tuulenvireessä. Aurinko sokaisee silmät. Ihana valo! Karvakorvan kuono on huurteesta valkoinen, häntä heiluu kutsuvasti. Tule tule, leikitäänhän vielä hetki. Nappaan pallon maasta, aamusuihku saa nyt odottaa tovin.



Talvinen tanssi

Follow my blog with Bloglovin


                                      Kudo hämärän kuteista kaulahuivi

                                      Puno pakkasen pojille palmikot

                                      Kätke talven tuoksuja takataskuun

                                      Kirjo kuurasta pitsilinna


Horrosta hereillä

Follow my blog with Bloglovin Väsyttääkö? Niin minuakin. Vuosi vuodelta syyspimeät tuntuvat jatkuvan pidempään. Vuosi vuodelta jouluvalot ilmestyvät omiinkin ikkunoihini aiemmin ja aiemmin. Yksi karistaa valottomuutta kynttilöillä, toinen ostaa etelän matkan, kolmas kirkasvalolamppuja. Minä olen päättänyt yrittää hyväksyä hämäryyden. Annan itseni vaipua talvihorrokseen. Horrostan hereillä. Toki arkea on pyöritettävä, työt hoidettava ja elämä jatkuu, mutta annan itselleni luvan olla aamuisin hieman tavallista tokkuraisempi, pikkuisen nuutunut päivisin, epäsosiaalinen milloin vaan ja makeannälkäinen koko ajan.

Hyväksyn oman mielentilani, sillä jatkuva väsymyksen pakoilu se vasta uuvuttaakin. Hämärä saa minut kaivautumaan (tavallista useammin) sohvan nurkkaan kirja kainalossa, villasukat jalassa, teekuppi kourassa- JA SE ON MUKAVAA. Vuodenajan vaihtuminen näkyy luonnossa, miksei se saisi näkyä minussakin, olenhan yksi luontokappale muiden joukossa. Minä horrostan hereillä, ja se auttaa jaksamaan. Huomaan, etten olekaan niin ärtynyt, valita väsymystäni (lähipiiri voi toki olla eri mieltä) tai sytyttele lamppuja heti kun pihalla hämärtää. Nautin luonnon tarjoamista tummista hetkistä ja annan kehon ja mielen huilata. Keinoja on monia ja hämäryyteen voi uppoutua niin sohvalla fiilistellen kuin kirpeässä syyssäässä samoillen.




Hämärän valoisa puoli

Kaiva villanutut kaapin perältä ja työnnä nenäsi pikkupakkaseen. Tallustele taivasalla ja tähyile tähtiä, kummastele kuuta.

Näe se minkä valo kätkee, mutta pimeä paljastaa.

Anna ihmetykselle aikaa, ajatuksille tilaa tulla. Hämärän suojissa mieli lepää, jos vain sallit sen. Horrosta hereillä- edes hetkittäin.





Henkisesti hengästynyt

Follow my blog with Bloglovin Kaunista huomenta. Taivas on kirkas ja lämpötila huitelee viiden asteen hujakoilla. Ilmassa on lupaus viileämmistä keleistä. Pohjoisen tyttönä odotan jo kovin talvea tulevaksi, mutta nämä lounais-Suomen "talvet" ovat tunnetusti aika leutoja ja vetisiä. No, jaksan silti toivoa.

Olen viime aikoina pohtinut paljon hiljaisuutta. Hiljaisuutta, joka kumpuaa meistä itsestämme , ja hiljaisuutta (tai sen vastakohtaa), jota ympäristömme heijastaa. Minulle sisäinen hiljaisuus on mielenrauhaa, kykyä laskeutua hetkeen, ja jälleen kerran, hengittää. Ulkoinen hiljaisuus tai äänisaaste voi olla yhtä lailla konkreettista ääntä, kuin `henkistä meteliäkin`.

Meitä ympäröi hektinen maailma, eikä se sovi kaikille. Joskus pohdin, sopiiko se todellisuudessa kenellekään. Me juoksemme paikasta toiseen, hyppäämme ihmisestä toiseen, työtehtävästä toiseen. Jaamme huomiotamme joka suuntaan, elämme bittitodellisuudessa, luomme ihanneminää sosiaalisessa mediassa ja rakennamme omaa hyvinvointiamme ulkoisilla asioilla. Ekstroverttius on in, tehokkuus on must. Olemme henkisesti hengästyneitä. Sellaisessa elämänmenossa ja "sykkeessä" ei hiljaisuudella ole sijaa.

Joinakin päivinä tuntuu siltä, että mieli ei kerta kaikkiaan rauhoitu hetkeksikään. Tapaan sanoa, että `päässäni on ruuhkaa`. Uni ei iltaisin tule, päänsisäinen kela vain rullaa eteenpäin kaikkia niitä asioita, joita täytyy tehdä, tai joita  tuli tehtyä. Koko ajan on tehtävä jotain, vaikka kokee olevansa loputtoman väsynyt. Lepokaan ei auta. Meitä ympäröivä yhteiskunta, eli me, ihannoimme aikaansaavaa, aktiivista ja sosiaalista elämäntapaa, tai ainakin mielikuvaa siitä. Harvan meistä se kuitenkaan tekee onnelliseksi. Se ajaa meidät kauemmaksi itsestämme, ja kun olemme irti itsestämme, olemme yksin, eikä siihen yksinäisyyteen auta muiden ihmisten seura. Se on korjattavissa ainoastaan sisältä käsin.

Minulle nsimmäinen askel oli löytää keino, jonka avulla saatoin pysähtyä edes hetkeksi. Palasin kirjoittamisen pariin ja löysin laulujen sanoittamisen. Se oli tarpeeksi lyhytjännitteistä silloin, kun mieli ei kyennyt rauhoittuman pidempien tekstien äärelle. Melankoliani purkaminen paperille oli puhdistavaa ja auttoi muistamaan, että kaikki kokemamme tunteet ovat universaaleja, aina löytyy kohtalotovereita. Aina. Kun omaa melankoliaansa on työstänyt paperille (tai ruudulle) aikansa, huomaa, että sinne alkaa hiipiä myös ilon pilkahduksia. Riemu nostaa päätään yllättävissä paikoissa ja pistää hymyilyttämään silloinkin, kun sitä ei osaa lainkaan odottaa.




Hide them under the bed

       All your broken words

            Your abandoned wishes 

                Thousand invincible lovebirds

(ote kirjoittamastani kappaleesta Dustbunnies)       

Aistit auki

Follow my blog with Bloglovin
Minulle kaikki lähtee yksityiskohdista. Kun stressi karkottaa yöunet, flunssa väijyy kulman takana ja jokainen ylimääräinen askare tuntuu ylitsepääsemättömältä ponnistukselta, keskityn yksityiskohtiin. JA laitan puhelimen äänettömälle. ;) 

Ole läsnä


Avaa ulko-ovi ja lähde metsään, meren rantaan, peltopoluille tai omalle pihamaalle, ja anna katseesi kiertää. 

Ota vastaan se, mitä näet, kuulet, haistat. Keskity hetkeen. Hengitä. Anna ajatustesi virrata, mutta älä jää niihin kiinni. Hyväksy myös negatiiviset ajatukset, huomioi ne, ja päästä irti. Anna tilaa uusien ajatusten ajelehtia.

Ime itseesi värejä, tuoksuja, muotoja. Kuinka kaunis voikaan olla syksyinen lehtikuusi, tai kirkkaanvihreä sammalmätäs kellastuneiden korsien keskellä. Lätäköstä heijastuva vaahtera, jonka alkusyksyn pakkaset värjäsivät kirkkaan oranssiksi tai vaikkapa kallion pinnalla juokseva vesinoro.

Kuulostele kehoasi, aistejasi. Miltä tuntuu kostea koivunrunko? Paina korvasi runkoa vasten ja kuuntele. Mitäkö? No vaikka hiljaisuutta. Juoksuta sormiasi talventörröttäjien kuivuneissa kukinnoissa tai istu kannon nokkaan ja tunnustele tuulta.

Kuuntele luonnon ääniä. Oravan kynsien rapinaa sen kiivetessä männyn latvaan. Sinitiaisten jutustelua pihan pensaikossa, sateen ropinaa, tuulen huminaa tai vaikkapa haukan huutoja. 

Jos sallit itsesi laskeutua hetkeen ja uskallat viipyä siellä tovin, annat tilaa elämän pienille suurille yksityiskohdille, eivät suuretkaan kokonaisuudet enää tunnu  niin ylitsepääsemättömiltä.








       Yksityiskohdissa lepää kauneus
     
            Yksityiskohdissa asuu ikuisuus

                 Yksityiskohdissa tuoksuu elämä






Hyvinvointia luonnosta, valopilkkuja väsymykseen

Follow my blog with Bloglovin Kaunista huomenta! Jälleen yksi pimeä marraskuun aamu täynnä odotusta. Kurkistaako aurinko tänään pilviverhon takaa ja sallii meidän nauttia paljon kaivatusta valohoidosta? Ehkä, sillä tänään on vapaapäivä. Kokonainen päivä aikaa itselle ja kaikelle mukavalle. Juoksulenkki karvamukulan kanssa, puutarhan syyshoitoa, jouluvalojen etsimistä ja tietysti, uuden blogin suunnittelua!

Tervetuloa kanssani tutkimusmatkalle jonnekin arkikiireiden ja oman mielen syövereihin. Ajatus tämän blogin perustamisesta syntyi, kun huomasin kadottaneeni itseni työpaineiden, ympäristömurheiden ja jatkuvan väsymyksen melankolialoukkuun. Mitä oli tapahtunut minulle, elämää, luontoa ja juoksua rakastavalle luonnonlapselle, joka joskus muinoin puhkui energiaa? Tuntui, (ja vieläkin välillä tuntuu), että laahustin päivästä toiseen, työprojektista toiseen, ja suoritin kaikkea sitä, mitä minulta odotettiin. Huomasin horjuvani työuupumuksen huteralla harjanteella, jolta pudottuaan mikään ei enää tunnu miltään. Oli aika toimia, ja tiesin, mistä aloittaa. Sieltä, missä tunnen aina olevani kotona - luonnosta.

Oli kyse sitten metsästä, omasta pienestä puutarhapläntistä, tai vaikkapa naapurin pellonreunasta, jossa takiaiset tarraavat housunlahkeeseen, on luonto minulle aina paikka rauhoittua ja hengittää vapaasti. Kun olen yhteydessä sen alkukantaiseen elämänvoimaan, olen yhteydessä itseeni. Aloitan tässä blogissa matkan, johon mahtuu varmasti niin riemun hetkiä, kuin melankoliaakin, kaikkea sitä, mistä elämä koostuu.





Usva nousee pellon laitaan, kietoo syksyn riisumat varret viileään syleilyynsä ja huurteinen korsimeri lepää vaienneena marraskuisessa aamussa. Laonneena se odottaa. Kaiken keskellä. Siellä se lepää. Yksinäinen. Karikossa, merkityksensä menettäneenä.

                      ”Odotatko”, se kuiskaa.
                      
                      On se ajan repimä, säiden sävyttämä, matkaajien muokkaama ja pian jo katoaa jalkoihin hiipuvan elämän. Äänetönnä toistaa samaa. Leijuu kuiskauksena pellon yllä, pyöristää karikoiden kulmat kysymyksillään. 

                      ”Odotatko?”

Turhaan herättelee aurinko ruohoraasuja säteillään. Se on unohtanut, että on jälleen syksy.

"Varmasti", minä vastaan, ja uskallan jo hymyillä.

Oi koita jo kevät!

Mitä tekee innokas puutarhuri helmikuussa, kun lumi peittää uuden torpan pihamaata, eikä valtaisille taimikasvatuksille ole sisällä oikein t...