Puutteita taimivihkon sipuliosiossa!

Follow my blog with Bloglovin

Siellä ne sojottavat. Innokkaina harottavat. Pienet keikistelijät. Kurottavat aurinkoon kuin paksut vihreät sormet. Helmikuussa! Ilmestyivät aivan huomaamatta. Salakähmäisesti yllättivät.

Krookuksia? Liljoja? Vaiko tulppaaneja? Ehkäpä narsisseja! Pulpahtelevat esiin sieltä täältä. Varhaiset vihertäjät. Tuohonko minä niitä istutin? Ja tuonnekin? 

Lupaan pyhästi. Joka syksy. Kirjaan uudet (ja edellisvuotiset) ihastukseni taimivihkon sipuliosioon! Välittömästi. Tarkoin. Joka ikisen. Kuinka onkaan hienoa sitten keväällä ihastella monimuotoista väriloistoa. Nauttia lajien kirjosta ja jakaa kokemuksia muiden aiheesta innostuneiden kanssa. Vaatimattomasti hieman kehaistakin rantumpien lajien kanssa onnistumisesta. Laittaa kuva jos toinenkin puutarha ja piha- sivustolle.

Mutta... Mitä nyt? Missä ovat viime syksyn merkinnät? Entä edellisvuoden? Tai sitä edellisen? Kasvaako atsalean alla White Ladya, World Peacea vai Ballerinaa? Kenties 

Jeanned´Arcia! 

Kuikisteleeko mustaherukan alla viime syksyn uutuus vai männä vuoden alelaarin löytö? Sisäinen, erittäin säntillinen puutarhurini sättii henkistä huithapeliani. Heiluttelee äkäisesti mustaherukkaista vitsaansa, jonka lehtisilmut jo pullistelevat arvaamattomasti. Hienon taimivihkoni ruutusivut huutavat kalvakoina kuin auringon haalistama Suomen lippu.  Rutisevat tyytymättöminä tyhjyyttään.

Onneksi rakas huithapelini on nimensä veroinen ja valikoi kuulemansa tarkoin. Säntillisyys ei kuulu sen mielenkiiinnon kohteisiin, eikä se piittaa mustaherukasta ennen kuin pulleana makeana marjana. Saan siis jälleen kerran nauttia kevään merkeistä. Helmikuussa. Jännittäväksi käy, kuinka taajaan pakkanen vielä öisin kutittelee malttamattomia versoja. Jaksavatko pysytellä maan suojissa riittävän pitkään...

Kevät on kasvun ja huolettomuuden aikaa, joten taimivihkoni sipuliosio huutakoon tyhjyyttään vielä muutaman kuukauden.  Kestän sen, ja ihailen kaikkia niitä puutarha- ja piha-sivuston säntillisiä asiantuntijoita ja harrastajia, joiden taimivihkot ovat pullollaan sipulimerkintöjä.  Ensi syksynä minäkin. Taatusti. Lupaan sen. Jo nyt. 

Lienee siis syytä siirtää sukset  ja pulkat sivummalle. Keikistelijöitä häiritsemästä. Näin kevään kuiskeessa. Helmikuussa!

Kevään pilke silmäkulmassa

Follow my blog with Bloglovin Tip tip tip tip. Swoosh! Talitinttien talvikatos natisee liitoksissaan ja veikeät tinttarat hyppelevät pulleina ruoka-apajan helmoissa. Suojalumi taittelee origameja puiden latvustossa, veistää patsaita katoille, teiden reunoille. Metsähiiri on löytänyt kultasuonen! Kuukausien ajan se on käynyt tahtojen taistoa kaksijalkaisen takkutukan kanssa ja voittaja on löytynyt. Nelijalkaisesta ystävästämme on tullut talipallojen maahan pudottamisen mestari. Hiirulaisen salaisissa kätköissä tuoksuvat kuivatut hedelmät, muhkeat pähkinät ja pulleat päivät.

Talven selkä on taittunut. Vaikka kuljemme helmikuuta ja vielä on ensimmäisiin krookuksiin aikaa, tuoksuu kevät jo tuulessa. Se kurkistelee pilven takaa, väijyy vettä tippuvissa räystäissä ja kuiskii aamuisissa pikkupakkasissa. Valo tulvii ikkunoista, pistää vauhtia talventokkuraisiin pölyn pyyhkijöihin, hoivaa pimeän turruttamia huonekasveja. Hoputtaapa kevät nuutunutta bloggariakin hereille. Taputtelee hellästi huolten painamia harteita.

Hengitä.
Nuuskuta.
Nautiskele

Hyväksy.
Hymyile
Kirjoita ja luo

Elä!!!




Anna kevään virrata suoniisi. Salli leudon tuulen leyhyttää tomut mielesi sopukoista ja täytä sisäinen valovajeesi. Tarkkaile ympäristön pieniä muutoksia. Hönttäpäisinä loikkivia rusakoita, elämänvoimaa uhkuvia fasaaniuroksia, rapakoissa rinta rinnan kylpeviä variksia, auringon aivan liian aikaisin herättämiä kärpäsiä ja kaikkia niitä alkavan kevään muutoksia joita jokainen uusi aamu tuo mukanaan. Talven maski saa vähitellen haalistua, nenänpää rusehtua lumen heijastamista auringon säteistä.

Kesälomaan on vielä piiiiitkä matka, mutta pilke saa jo vilkkua silmäkulmassa! Vielä kannattaa silti nauttia pienistä ja suuremmistakin tassunjäljistä lumihangessa ja hikoilla paita märäksi lumitöissä. Mieti, mitä hyvää sallit tämän kevään piilottaa takataskuusi.

Lumisade valloittaa

Follow my blog with Bloglovin Sydäntalvi on ihmisen parasta aikaa, sanoo talven lapsi ja hymyilee lumiselle tienoolle . Luonto hellii meitä satumaisella kauneudella päivästä toiseen. Maisema kylpee hyisessä tenhossa.

Kevyt tuulenvire leikittää räiskäleen kokoisia lumitähtiä ja kinostaa valkoista pumpulia miehen korkuisiksi kasoiksi lasten hyppiä ja pomppia. Hiutaleiden hypnoottinen liike tuudittaa mielen ajattomaan tilaan. Kutsuu leikkimään. Tanssi kanssani ystävä.






Aika ajoin kiristyvä pakkanen hemmottelee arjen uuvuttamaa esteetikkoa ja tuikuttaa miljoonia säihkyviä hileitään. Talven kuiva kylmyys nipistää poskipäät omenoiksi. Kaakaohammasta kolottaa. Varpaita palelee. Täydellistä.





Lumen luonti on nautinto. Hangessa tarpominen hauskaa. On ihanaa, ettei luonto tottele meitä! Ei se välitä siitä, onko kaupungin aurauskalusto kunnossa tai vaikeuttaako lumisade liikennettä. Kun sataa, sataa. Kun paistaa, paistaa. Viimeinkin on luonais-Suomessakin luonnon eläimillä mahdollisuus kaivautua lumen suojiin. Kasvit saavat valkean pakkasverhon ja hiihtämään pääsee ilman tekolunta.

Sopeutukaamme vuodenaikojen vaihteluihin kuten ennenkin on tehty. Vedetään saappaat jalkaan ja nilkat piiloon. Tehdään salitreeni lunta luoden ja NAUTITAAN! Ei meitä suomalaisia ole ennenkään sokerista tehty. Sitä paitsi juoksulenkki toissapäivänä auratulla tiellä... Hymyä huuleen ja hikeä pintaan! 

Mihin katosi haaveilu?

Vapaapäivä. Oma hetki. Hiljaisuus. Kiireettömyys. Joutenolon sietämätön ihanuus.

Puhelin - jossain. Tietokone -kiinni. Tabletti -akku loppui. Viime viikolla. Tai sitä edellisellä.

Missä olet? Mikset vastaa? Voitko soittaa? Mahdollisimman pian! Kiireellistä!

Viime hetken peruutuksia. Ohareita. Paikalla, muttei läsnä. Toinen jalka koko ajan lähdössä seuraavaan paikkaan.

Mitä tapahtui etukäteen sovituille tärskyille, joita ei tarvinnut perua neljään kertaan? Mihin katosivat vapaapäivät, jolloin työt pysyivät työpaikalla? Milloin ystävysten juttutuokiot muuttuivat somepäivitysten tykkäilyiksi ja my life is perfect selfieiksi? Entäpä mitä tapahtui ajatusten ajelehtimiselle bussia odottaessa tai kauppajonossa? 

Luoko 24 h- verkossa-elämä tunteen hetkessä elämisestä? Antaako se kokemuksen siitä, että juuri sinä olet tärkeä? Kohentaako se itsetuntoa, lisääkö yhteisöllisyyden tunnetta? Vai painavatko vaakakupissa yksinäisyys, miellyttämisen tarve, onnen kulissien ylläpitäminen ja itsetunto, joka on kiinni tykkäysten määrästä?

En hyökkää älypuhelimia, internetiä, enkä sosiaalista mediaa vastaan, vaan pohdin, miten jatkuva tavoitettavissa oleminen vaikuttaa henkiseen hyvinvointiimme. Alituista kiirettä ja painetta vastaan hyökkään. Aivoloman ja ajatuksenvirran puolesta liputan 

Haaveilu on mielikuvituksen virtaa, mielen joutenoloa, päähänpistojen leikkiä. Unelmointi hyvinvoinnin elinehto!

Viikon vinkkejä: 

1. Aina ei tarvitse olla tavoitettavissa.

2. Puhelin ei ole ruumiinosa.

3. Säästä hymysi vastaantulijoille selfiepäivityksen sijaan.

4. Oma ajattelu sallittu 24 h.