Mihin katosi haaveilu?

Vapaapäivä. Oma hetki. Hiljaisuus. Kiireettömyys. Joutenolon sietämätön ihanuus.

Puhelin - jossain. Tietokone -kiinni. Tabletti -akku loppui. Viime viikolla. Tai sitä edellisellä.

Missä olet? Mikset vastaa? Voitko soittaa? Mahdollisimman pian! Kiireellistä!

Viime hetken peruutuksia. Ohareita. Paikalla, muttei läsnä. Toinen jalka koko ajan lähdössä seuraavaan paikkaan.

Mitä tapahtui etukäteen sovituille tärskyille, joita ei tarvinnut perua neljään kertaan? Mihin katosivat vapaapäivät, jolloin työt pysyivät työpaikalla? Milloin ystävysten juttutuokiot muuttuivat somepäivitysten tykkäilyiksi ja my life is perfect selfieiksi? Entäpä mitä tapahtui ajatusten ajelehtimiselle bussia odottaessa tai kauppajonossa? 

Luoko 24 h- verkossa-elämä tunteen hetkessä elämisestä? Antaako se kokemuksen siitä, että juuri sinä olet tärkeä? Kohentaako se itsetuntoa, lisääkö yhteisöllisyyden tunnetta? Vai painavatko vaakakupissa yksinäisyys, miellyttämisen tarve, onnen kulissien ylläpitäminen ja itsetunto, joka on kiinni tykkäysten määrästä?

En hyökkää älypuhelimia, internetiä, enkä sosiaalista mediaa vastaan, vaan pohdin, miten jatkuva tavoitettavissa oleminen vaikuttaa henkiseen hyvinvointiimme. Alituista kiirettä ja painetta vastaan hyökkään. Aivoloman ja ajatuksenvirran puolesta liputan 

Haaveilu on mielikuvituksen virtaa, mielen joutenoloa, päähänpistojen leikkiä. Unelmointi hyvinvoinnin elinehto!

Viikon vinkkejä: 

1. Aina ei tarvitse olla tavoitettavissa.

2. Puhelin ei ole ruumiinosa.

3. Säästä hymysi vastaantulijoille selfiepäivityksen sijaan.

4. Oma ajattelu sallittu 24 h.