Ennemmin tai myöhemmin

Follow my blog with Bloglovin

 
Uudet tossut. Kuiva tie. Pilvetön taivas. Lämpömittari kilkuttaa kevään ennätyslukemia. Ilma täyttyy siipiveikkojen sinfoniasta, karvakuono tutkii touhukkaana kukkapenkkiä. Rautaliljassa telmivä sinikeiju kuivattelee yön kostuttamia siipiään. Pihassa siis kukkii jo! Täydellinen keli aivan kaikkeen, ennen kaikkea juoksuun. Äkkiä tossut jalkaan ja baanalle! 

Uudenkuohkeat ultraboostit hellivät jalkoja, pitävät kilometrejä pilkkanaan. Antaa tulla vaan, täältä lähtee, ne naukuvat asfalttia uhmaten. Jokakeväiset tuulen rakentamat sameat pölylinnat vyöryvät äreän pataljoonan lailla kohti riemumielistä lenkkeilijää, vaan uutukaiset tossuni pujottelevatkin taitavasti alati muuttuvien kaariholvien alla. Hetken olemme koskemattomia. Minä, tossut ja karvakuono
.

"Katso äiti, ilman pipoa ja hanskoja", kiljun mielessäni. Paksuin treenikerrasto pääsee viimein kesälepoon! Vaikka tossuni viihtyvät harmaalla, roudan kurittamalla pikitiellä, sukellamme karvakuonon toiveesta mäntykujanteelle ja katoamme pienen metsän siimekseen. Pöly laskeutuu, autojen äänet katoavat. Vastaantulijoina ainoastaan kaksi toisistaan mittaa ottavaa fasaaniherraa. Silloin se tapahtuu. Voi ei!

Katse harhautuu koivun latvaan tiaisten tanssia ihailemaan, karvakuono löytää yllättäen vastustamattoman tuoksun ojanpenkaltä, ja askeleeni erehtyvät. Matka pysähtyy äkkiarvaamatta. 

Tuijotan epäuskoisena jalkojani. Miten tässä näin kävi? Ja vielä tänään! 

Häikäisevän puhtoiset jalkineeni - karmean, mutaisen metsärapakon värjäämät! Karvakuono vilkuilee epäröiden kulmiensa alta. `Mennään jo, se olikin vain kasa vanhoja jäniksen papanoita. Ei mitään tärkeää.`

Huokailen hetken harmista, ravistan sitten kuran jaloistani, ja sukat litisten, katse tiukasti maahan painettuna, jatkan matkaa. Aivan yhtä ylpeänä eivät tossuni (onneksi niillä on lyhyt muisti), enää taltuta tienpintaa, mutta pitihän sen tapahtua ennemmin tai myöhemmin. 

Juoksukenkien virallinen vihkiminen suoritettu!

Takki auki kevääseen

Follow my blog with Bloglovin

Avasin oveni keväälle. "Tule vain", minä kuiskasin. "Tahtoisin jo kätkeä villasukat talvipiiloon ja unohtaa lapaset hattuhyllylle. Hyvästellä talvitakkiarsenaalin ainakin puoleksi auringon kiertämäksi ja juoda aamukahvini kuistin portailla."

Ja kevät kuuli kutsuni. Se kurkisti varovasti olohuoneen avoimesta ovesta, hipaisi nilkkojani viileällä huokauksellaan. Pyyhkäisi pölyt muratin lehdiltä ja nykäisi minua lempeästi korvannipukasta. "Tule mukaan", se kuiskasi. "Kulje kanssani."

Kehotuksen rohkaisemana kirmasin puuskaiseen länsituuleen, joka riehakkaana tempoi kuusten latvoja, kiusasi mustavariksia pesänrakennuspuuhissaan. Villasukat yhä jalkojani hellien, lapaset sormiani suojaten. Talvitakki tiukasti korviin asti napitettuna. 

Kevät vilkaisi minua hymyillen, kuiskutti taikasanoja karvakuonomme uteliaisiin korviin ja pujahti pihlajan latvaan istumaan. Siellä se keikkui ja ilkamoi, kun nelijalkainen ystävämme tempaisi minut liikkeelle.

Niska kenossa ihailimme yllämme kiitävää hanhiauraa, jututimme katulampun nokassa värjötteleviä kottaraisia. Seurasimme vemmelsääriä turkinvaihtopuuhissa, saimme osamme fasaaniherran keväthurmoksesta ja etsimme kevään ensimmäistä leskenlehteä. 

Kotipihlajan luona niiata niksautin kiitokseni keväälle, syleilin lämpöä ja valoa. 

"Olethan täällä huomennakin", kysyin varovasti.

"Jäädäkseni minä tulin. Kunnes kesä minut matkoihini passittaa", kevät hymähti ja pujahti alppiruusun alle torkkumaan.

Maadoittumisen mahdottomuus

Follow my blog with Bloglovin

Maadoittuminen. Rauhoittuminen. Syventyminen.

Ajatukset laukkaavat paikasta toiseen kuin vauhkoontunut lauma villihevosia. Juuri kun ehdit istahtaa alas, oletkin jo nousemassa portaita yläkertaan, toimittamaan kuka ties mitä. Leivot kakun, järjestät vaatekaapin ja peset saunan. Keskittyminen onnistuu noin kolme sekuntia kerrallaan, ja sekin vaatii ponnistelua. Mieli heittelehtii levottomana kuin muovipullo Atlantin syysmyrskyissä.

Mitä tehdä, kun rentoutuminen ei onnistu? Ei auta torkut. Ei helpota juoksulenkki. Lasi viiniäkin menee hukkaan. Ei mitään erityistä syytä olla levoton. Kehossa ja mielessä vain vallitsee jatkuva kohina ja kuohunta.
Tunnistettavaa?


Minulle ainakin. Puutarhassa myllertäminen auttaa usein oivallisesti, vaikkakin maaliskuussa on omat haasteensa. Yleensä juoksulenkki sentään uuvuttaa lepattavan mielen, mutta joskus virtaa on liikaa. Edes suosikki tv-sarja kera sohvan ja viltin eivät tuo helpotusta. Täytyy siis turvautua lääkkeeseen, joka auttaa aina. Kurahousut jalkaan (myös karvakuonolle) ja mars pihalle. Tovin tallustelu räntäsateessa taatusti laittaa ailahtelevat ajatukset ruotuun.

Hyvinvointia ja mielenrauhaa luonnosta ystävät. Jälleen kerran. Suosittelen.

Katselin heitä. Ajatuksiani.
Pyristelivät irti.
Leijuivat ulottumattomissa.
Touhukkaina kuin hämärän herättämät tulikärpäset.
Siivet sateen kastelemat.
Kolkuttivat kyllästyneinä jo haljennutta ikkunaruutua.
"Jos avaisin, eivät antaisi kiinni", murahdin.
Sinä hymyilit.
"Kai tulevat, kun joutavat."

Astuin syliin ja kastelin varpaani.
Hengitin.

Tuulentupien temmeltäjä

Follow my blog with Bloglovin

Ikkunaan piirsi usva kartan, harsi hunnun hennolla seitillään. Rakensi reitin, kulkijaa kutsui, opasti oikeaan suuntaan. Tyär uneen upposi, pilvilinnaan ponkaisi, haaveita herkkiä hamusi. Katoilla kiipeili, kallioilla kieri, heinikossa piehtaroi. Utuisissa unelmissa tuulihelma tunnelmoi. Paljain jaloin poluilla riensi, pellon laitoja piipersi. 

Valossa viivähti veitikka vallaton, aamun alkavan aavisti. Rinsessa piskuinen, paljasjalkainen, unihiekkaa varpaistaan karisti.

Viipyile haaveissa. Pystytä pilvilinnoja. Unelmissasi temmellä.
Rohkeasti, perhosen lailla, tuulentuvissa viiletä.

Jos sinä olisit puu

Follow my blog with Bloglovin

Löysin itseni, oman elämäni, omenapuun latvuksesta.

Käkkäristä oksista. Vantterista versoista. Elämänkokemuksen kolhimasta rungostakin. Sinne tänne harottavat oksat, aina valoa kohti kulkemassa. Joskus mutkan, muutamankin kautta. 

 Menneisyys huokuu puun reumaisia sormia muistuttavilta oksilta, jotka kevät pian verhoaa viattomuuden valkeaan huntuun. Hetken se vielä lepää, odottaa. Rujo, mutta kaunis. 

Sieltä minä elämäni löysin - omenapuusta.

Jos sinä olisit puu... 

Olisitko sitkeä haapa, joka vienosti heijaa metsän reunalla, havisee hennoimmassakin tuulessa? Vaiko Terijoen salava, joka väsymättä siukuttaa hopeista lehtiloistoaan, luoden suojaisia varjoja aurinkoisille pihamaille. Puu, jonka juuristo kaivautuu syvälle maaemon syliin. 

Kenties seisot aloillasi järkähtämättä kuin uskollinen tammi, taikka auringonkultaama honka. Ehkä joinakin päivinä raahaudut hetkissä kuin oksiaan roikottava kuusi, tummanpuhuva olemus lohdutonta surua huokuen, kun taas pian jo liekut ympäriinsä ruskan värjäämän vaahteran lailla. Hehkut onnea pyhän puumme, pihlajan tavoin.                                  

                     

 Näe itsesi puissa. Anna ymmärrykselle tilaa. Sen sijaan, että muuttaisit tai muokkaisit, muutu. Päästä itsesi himpun verran lähemmäksi todellista luontoasi. Yhtenä hetkenä sinä, toisena valkeana hohtava koivu, kultaisena loistava lehtikuusi, häikäisevänä kukkiva kirsikkapuu. 

`Puut ovat runoja, joita maa kirjoittaa taivaalle`

(Khalil Gibran)